(Pieni sivuhuomautus: tämä kirjoitus ei varsinaisesti pohjaudu Mika Taljan kirjaan, vaan omiin ajatuksiini. En ole vielä lukenut kirjaa, jotta voisin edes siitä kirjoittaa)
Sain käsiin Mika Taljan kirjoittaman kirjan
Vain taivas on rajana. Se oli kirjaston kirjanäyttelyhyllyssä! Harvoin näkee kristillisiä kirjoja esillä. Siinä se kuitenkin oli, odottamassa minua. Ja kun aloin lukea ja selailla sitä, minusta tuntui heti, että tämä on kuin minua varten kirjoitettu. Aivan kuin Jumala puhuisi sydämelleni sen kautta ja kutsuisi lähelleen.
Olen liian kauan ollut muka niin kiireinen (vaikka olenkin ollut lomalla), ettei minulla ole ollut aikaa Jumalalle. Olen antanut muiden asioiden tukahduttaa rakkauteni Jumalaan, olen ikäänkuin vetäytynyt hänen luotaan. Mutta hän kutsuu minua takaisin. Ja sinua.
Hän tahtoo viedä sinut lähelleen, niin lähelle omaa sydäntään, että kuulet hänen sydämenlyöntinsä ja siinä on turvallista olla. Jumala tahtoo olla meitä niin lähellä, kuin äiti on pientä vastasynyttä vauvaa lähellä, kun se on hänen sylissään.
Mika Talja kirjoittaa kirjassaan kaiken muun lisäksi myös kivusta ja kärsimyksestä. Kipu kuuluu väistämättä kaikkien ihmisten elämään, mutta sen kautta voimme oppia tuntemaan Jumalaa läheisemmin.
Mietin sitä, kun Jeesuksesta sanotaan, että hän oli "kipujen mies, sairauden tuttava", ja me kristittynä kasvamme kohti Kristuksen kaltaisuutta. Ei se kasvaminen ehkä aina ole voitakasta, emme ehkä aina näe suuria ihmeitä, vaan kohtaamme tappioita ja kärsimystä. Mutta silloinkin Jeesus on itse kanssamme. Hän on käynyt läpi tuskien tien. Ja hän on voittanut kuoleman vallan ja avannut meillekin oven ikuiseen elämään. Kerran taivaassa kaikki kyyneleemme pyyhitään ja kaikki suuret, vastausta vaille jääneet kysymykset saavat vastauksensa. Siellä saamme nähdä Jeesuksen kasvoista kasvoihin.
En ole vielä edes kunnolla aloittanut kirjan lukemista alusta, vaan selaillut jostain keskeltä. Vain taivas on rajana on julkaistu tekijän kuoleman jälkeen ja se vetää vakavaksi ja hiljaiseksi.
