tiistai 25. helmikuuta 2014

Jumalan hyvyys ja huolenpito

Joskus tuntuu siltä, kuin eläisin sumupilvessä, jossa en näe mitään selvästi ja voi vain aavistella mitä ympärilläni on. Toisinaan jostain puhaltaa tuuli, joka selkiyttää ilmaa hetkeksi ja näen enemmän. Niin kävi viime viikonloppuna. Jumalan hyvyys jollain tavalla konkretisoitui hetkeksi ja tajusin, että se, mitä Jumala tarjoaa on oikeasti parasta, mitä on ja että Jumala on oikeasti hyvä Isä.

Nyt taivas on taas vetäytynyt sumuun ja Jumalan hvyyyttä on vaikeampi nähdä eivätkä rukoukset tunnu kantavan hänelle asti. Onneksi uskonelämä ei perustu tunteisiin, vaan tosiasioihin. Vaikka minusta tuntuisi, että Jumala olisi saavuttamattomissa, hän kuitenkin on tässä aivan lähelläni. Hän katsoo kun tuijotain tietokoneen ruutua. Hän katselee kun epätoivoissani yritän rukoilla, hän tuntee ajatukseni paremmin kuin minä itsekään. Hänen lapsensa on turvallista olla. 

Vaikka tuska ja kipu kuuluu elämään, niin ehkä Jumala ei haluakaan satuttaa minua. Ehkä Jumala tahtookin minun löytävän onneni hänessä. "Onneni on olla, Herraa lähellä" John Piper, amerikkalainen jonkin sortin reformoitu pastori/teologi tms. (en tiedä virallista nimitystä) on tullut tunnetuksi Desiring God -kirjasta, jota en toki ole lukenut, kun en pahemmin ymmärrä teologisia kirjoja. Olen kuitenkin kuunnellut jotain pätkiä youtubesta hänen puheistaan ja lukenut myös jotain kirjoituksia netistä. Hänen sanomansa on: "God is most glorified in us, when we are most satisfied in him"Tässä linkki hänen saarnaansa. 

Minua lohduttaa ajatus siitä, että Jumala tahtoo minun olevan onnellinen, olosuhteista, tunteista ja kaikesta muusta riippumatta, hän tahtoo minun olevan tyytyväinen hänessä. Hän tahtoo täyttää kaikki tarpeeni rakkaudessaan. Jeesuksessa minulla on kaikki mitä tarvitsen. Haluan oppia tuntemaan, mitä se on käytännössä. Miten voin löytää kaiken, mitä tarvitsen Jeesuksessa ja Jumalan yhteydessä?

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Mitä jää, kun turha riisutaan

Olen viime aikoina kirjoittanut paljon asioista, jotka ovat oikeastaan epäolennaisia elämäni kannalta. Olen pohtinut täällä asioita, jotka ovat kyllä tärkeitä ja pohtimisen arvoisia, mutta todelliset elämän ja kuoleman kysymykseni ovat muualla. En halua toistaiseksi edes avata niitä täällä julkisesti.

Sen verran voin sanoa, että minusta tuntuu nyt tänään siltä, että minua ikään kuin kuoritaan pikkuhiljaa. Jumala näkee asioiden ytimeen, vaikka minä käsittelen niitä usein vain pinnallisesti. Hän tietää, mistä todella puhun, kun puhun jostain mieltäni askarruttavasta asiasta, koska hän näkee pinnan alle.

Tahdon sanoa myös teille, blogini lukijat, tämän samalla kun kirjoitan itselleni: Jumala tuntee sydämemme paremmin kuin me itsekään ja hän tietää, mikä on todellinen ongelmamme, vaikka me itse emme näe sitä. Hän voi myös selvittää ongelmamme, ne vaikeimmatkin, jotka näyttävät siltä, että ne tuhoavat meidät.

Mitä jää, kun turha riisutaan?

Joka päivä on ystävänpäivä

Ystävänpäivä oli ja meni. Unohdin kirjoittaa tänne perinteisen jokavuotisen ystävyyden ylistyksen :)

Ystävyys on suola, joka saa elämän maistumaan. Elämässä ei ole mitään niin pahan makuista, ettei se maistuisi paremmalta kun  jakaa sen ystävän kanssa.

Ystävyys on upea sinfonian,  jossa erilaiset soittimet kuulostavat kauniilta yhdessä,  vaikka soivatkin eri äärellä ja soittavat eri kohdissa.

Ystävyys on jotain äärettömän arvokasta ja sitä ei voi ostaa mistään, koska se ei ole kaupan. Ystävyys on Jumalan lahja.

Kiitos Herra ystävistä!

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Ylistyskulttuurista

Kirjoitin edellisen postaukseni kommentteihin piiiiitkän vastauksen ja samalla aloin miettiä ylistysmusiikkia ja ylistyskulttuuria tarkemmin. 

Muistan ajan, jolloin nykyisenlaista ylistämisen kulttuuria ei vielä ollut. Muistanpa jopa, että joskus jossain piireissä rytmikästä musiikkia (jossa oli rummut, sähkökitara jne) ei pidetty sopivana uskoville. Ajat muuttuvat, eikä se aina ole pahasta. Siksi onkin vaikea kritisoida askelia, joita kristillinen seurakuntamusiikki on ottanut, ettei vain jarruttaisi kulttuurin kehitystä ja eteenpäin menoa. Kuitenkin tekee hyvää välillä kysyä, onko se kaikki edistystä, mitä edistyksenä pidetään.

Olin 15-vuotias, kun ensi kerran kuulin ylistymusiikkia ja ylistyslauluja ja sain maistaa toisenlaista laulamisen kulttuuria. Vuosi taisi olla 2002. Olin seurakunnassa tottunut laulamaan hengellisiä yhteislauluja ja oli myös ylistäviä lauluja, saatettiin seistä ja ehkä jopa kohottaa käsiä ylistykseen. Kuitenkin  laulamisen kulttuuri oli erilainen.  Vasta sinä kesänä kohtasin ylistyskulttuurin, jossa laulut eivät olleet pelkästään yhteislauluja, vaan aivan kuin rakkauslauluja Jumalalle. 

On vaikea selittää hengellisten laulujen laulamisen ja ylistämisen eroa, kun siinä ei periaatteessa ole juuri lainkaan eroa. Virret ja hengelliset laulut ovat sanoiltaan myös hyvin ylistäviä. 

Kulttuuriero on ehkä siinä, että vaikka ylistyslauluja lauletaan yhdessä, niin laulujen tarkoitus on, että niiden avulla jokainen voisi yksityisesti kohdata Jumalaa. Siinä tuleekin eräs asia, jota ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää ylistyskulttuurissa, nimittäin ajatus siitä, että ylistäessä on hyvä unohtaa kaikki muut ihmiset, joita ympärillä on, keskittyä Jumalaan ja laulaa hänelle. Ylistyksen ihanteena tuntuu olevan, että voidaan olla Jumalan edessä vapaasti jokainen omalla tavallamme. Suljetaan silmät, jotta on helpompi keskittyä Jumalaan. Ylistys on kuin rukousta, ja laulujen välissäkin rukoillaan. 

Pidän ylistyslauluista ja siitä vuodesta 2002 lähtien olen tottunut ylistämisen kulttuuriin ja kokenut sen omakseni. En halua väheksyä ylistysmusiikkia tai ylistyskulttuuria.

Kuitenkin viime vuosina olen todella ihmetellyt joitakin asioita karismaattisen liikkeen parissa ja samalla joutunut ihmettelemään myös liikkeen ylistyskulttuuria, joka osin tuntuu omalta, osin vieraalta. Karismaattisella liikkeellä en tarkoita perinteisiä karismaattisia kirkkokuntia, kuten helluntailaiset tai jotkin muut vapaat suunnat, vaan karismaattista liikehdintää, joka näkyy erityisesti pienissä irrallaan olevissa seurakunnissa, mutta myös luterilaisen kirkon ja kaikkien kirkkokuntien sisällä.

Olen nähnyt Youtubesta videopätkiä karimaattisen liikkeen seurakunnista jenkeistä, jotka ovat saaneet miettimään, mihin ollaan oikein menossa. Olen myös ollut ylistystilanteissa, jotka ovat saaneet minut ihmettelemään, onko tässä mitään järkeä. 

Kirjoitin edellisen postauksen kommenteissani ylistyslaulujen sanoista näin: 
"Onhan niitä ylistyslaulujakin, joissa korotetaan Jeesusta ja kerrotaan siitä, mitä hän on tehnyt tai ylistetään sitä, kuka Jumala on. Kuitenkin monesti ylistyslauluissa lauletaan siitä, mitä minä itse olen, teen ja tunnen. Tai eivät ei ne sanatkaan ehkä niin harmita, kyllähän itsestä voi laulaa (tosin se ei aina ole ylistystä Jumalalle). On monia hyviä uudempia hengellisiä ylistyslauluja, joiden rehellisistä sanoista tykkään, Suomalaiset on tehneet hyviä lauluja ja on niitä ulkomaisiakin.

Mulle ylistysmusiikin ongelma ei niinkään ole lauluissa tai musiikissa, vaan siinä, mikä rooli musiikille annetaan. Minusta tuntuu välillä, että tietyissä tilanteissa musiikin tarkoitus on juuri tuo mainitsemasi tunnelman nostattaminen jollekin "hengelliselle levelille", siis ylistysmusiikista on tehty ikään kuin jotain mystiikkaa, jonka kautta saadaan suora yhteys Jumalaan. 

Toki musiikki puhuttelee joskus syvemmältä kuin mitä sanat tavoittavat ja yhdessä laulaminen voi olla todella hieno ja hoitava kokemus, mutta siltikään siinä ei ole mitään "mystistä". Modernin karismaattisen liikkeen käsityksessä ylistysmusiikista jokin tökkii. Ehkä pelkään, että hypnotisoivalla musiikilla yritetään korvata Pyhä Henki. Ihmettelen myös sitä oletusta, että mitä kontrollittomampi meno ylistyksen aikana, sen enemmän Pyhä Henki tekee työtään. "


Näitä olen pohtinut. 

Olisi kiva kuulla blogin lukijoiden erilaisia mielipiteitä ja ajatuksia ylistysmusiikista. Voitte myös katsoa tuon edelliseen blogipostaukseen linkkaamani videon, että mitä ajatuksia herää siitä. 

maanantai 10. helmikuuta 2014

Bethel -seurakunnasta ja ylistysmusiikista

Bethel-seurakunnasta tulee paljon laadukasta ja suosittua ylistysmusiikkia. En nyt ihan tarkkaan tiedä mitä kaikkea, mutta YouTubesta löytyy valtavasti  laulajia, jotka ovat tavalla tai toisella palvelleet siellä.  Olen itsekin kuunnellut ja tykännyt musiikista, vaikka itse seurakunta ja sen johtaja Bill Johnson herättävät minussa ristiriitaisia ajatuksia.

Äsken kuitenkin törmäsin youtuben kautta videoon, jossa  eräs Bethel seurakunnasta laulaa...ja hälytyskellot alkoivat soida päässäni. En tiedä mitä ajatuksia tämä video teissä herättää, eikä teidän tarvitse hyväksyä sitä, mitä minä aion sanoa.

Niin karulta kuin se kuulostaakin, minulle heräsi  kysymys, missä on Jeesus? Miksei häntä ylistetä? En halua arvostella laulajaa (hänellä on uskomattoman hienon ääni, käy ilmi muista Youtubevideoista) vaan kyseenalaistan tällaisen ylistyskulttuuria, jossa ihmismassa velloo tunteissaan. Jos tämä on Kristuksen palvomista, tai jos tämä on joku "uusi palvonnan taso", jolle meidän ylistyksemme on menossa, niin haluan pysyä siitä erossa. Mieluummin laulan vaikka ilman säestystä omalla epävireisellä äänelläni lauluja Jeesuksen verestä ja Jeesuksen sovitustyöstä ja ylistän elävää Jumalaa.  

Aloin miettiä, että mitä tekemistä tällaisella ekstaattisella ja tunteissa vellovalla "ylistyksellä" on arkipäivän kristillisyyden kanssa? Tai ylipäänsä Kristuksen seuraamisen kanssa?  Tulee mieleen jotkut teknobileet, jossa porukka on jossain höyryissä. Erona vaan, ettei näissä bileissä tarvita muuta kuin "henkeä", joka saa ihmiset menettämään itsekontrollinsa.

Jeesus kuitenkin kehoitti meitä rukoilemaan paitsi hengellä, myös ymmärryksellä. Miksi Jumala muka haluaisi meidän menettävän järkemme hänen edessään? Ihmismielellä leikkiminen on vaarallista ja kun tulvaportit aukaistaan, mitä sitten?

Uskoon kuuluvat toki hetket, jolloin voi kokea niin suurta iloa ja rakkautta, että kaikki muu menettää merkityksensä. Silti minusta tuossa videolla oli pikemminkin sitä, mitä ihmismieli ja sydän saa aikaan, kun se päästetään valloilleen..voimakasta tunnetta ja miltei hypnoottisuutta. 

Raamattu kehoittaa meitä ylistämään Jumalaa soittaen ja laulaen ja rumpua yms. lyöden. Siis ylistys on erittäin raamatullista, mutta ei ole ylistystä ilman Jeesusta ja hänen ristinkuolemaansa, ilman elävää Jumalaa, jota palvoa. 

Ylistysmusiikkia voi toki olla hyvin erityylistä ja ylistää voidaan erilaisilla soittimilla. En usko, että urut, piano tai kitara olisivat jotenkin pyhempiä soittimia. Siihenkään en usko, että vuosituhansia vanhat virret olisivat hengellisempiä, kuin 2000-luvulla syntyneet laulut, tai toisin päin. Viime vuosina on tullut paljon uusia hyviä ja Jumalasta kertovia ja häntä ylistäviä lauluja. 

Kuitenkin minua hieman pelottaa, mihin nykyinen ylistyskulttuuri on menossa, jos seuraamme jenkkien jalanjäljissä?
Löysin vielä suomennetun kirjoituksen Bethel-seurakunnasta, jossa "ex-äärikarismaatikko" Andrew Strom varoittaa kristittyjä Bethel-seurakunnasta ja sen johtajasta Bill Johnsonista. Se löytyy tämän linkin takaa

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Jumala sotii puolestani

Raamatussa Jumalalla on monia nimiä, joista yksi on Herra Sebaot, sotajoukkojen Jumala. Sillä ei tarkoiteta sitä, että Jumalamme olisi joku verenhimoinen sotaa rakastava Jumala, vaan sitä, että Herra on pyhä Jumala, läpikotaisin oikeudenmukainen ja hyvä ja hän on taivaallisten sotajoukkojen komentaja

Kun israelilaiset olivat paenneet Egyptistä ja tulleet punaiselle merelle, he huomasivat, että Faraon joukot olivat lähteneet ajamaan heitä takaa. He kauhistuivat ja syyttivät Moosesta. Pakoon ei päässyt ja taistelu oli mahdoton. 2. Mooseksen kirjassa luvussa 14 kerrotaan, mitä sitten tapahtui. Yksi jae nousi erityisesti mieleeni:
Herra sotii teidän puolestanne, olkaa te hiljaa.2. Mooseksen kirja 14:14
Kun minusta tuntuu, että olen mahdottomassa tilanteessa, josta ei näytä olevan mitään ulospääsyä, voin muistaa, että Jumalani on Herra Sebaot. Voin huutaa häntä avuksi ja hän "sotii" puolestani ja halkaisee vaikka punaisen meren edestäni, jos niin tarvitsee. On turvallista tietää, että puolellani on Jumala, Herra Sebaot, joka rakastaa minua. Hän meni rakkaudessaan niin pitkälle, että antoi oman Poikansa kuolemaan minun syntieni sovitukseksi.
Ristillä Jeesus lunasti meidät vihollisen vallasta, maksoi hengellään lunnaat meistä jokaisesta,  Hän osti kuolemallaan ja verensä vuodattamalla meille vapauden kuoleman vallasta ja hänessä meillä on kaikki, mitä elämässä tarvitsemme. Meidän ei tarvitse taistella itsellemme vapautta synnistä, sillä Jeesus on jo taistellut sen taistelun. Me voimme vain ottaa sen vastaan tai kieltää sen sovituksen, jota meille tarjotaan.

"Hengellinen sodankäynti" on aihe, mitä vierastan, jos sillä tarkoitetaan sitä, että meidän itse pitäisi kovasti rukoilla ja paastota ja ajaa ulos sielunvihollisen (saatanan) voimia rukouksella ja huutamisella.
Sen sijaan Jeesus itse rukoilee alati Isää meidän puolestamme ja Hän "sotii" meidän puolestamme. Vaikka elämä tuntuu välillä taistelulta, me saamme levätä Jeesuksen sovitustyön ja armon varassa. Se on täytetty! Kuten tuossa Raamatunpaikassa oli, niin me saamme olla hiljaa ja Jumala taistelee.
Minua lohduttaa se, että  tunnen elävän Jumalan ja Hän on Pyhä Jumala, Herra Sebaot, sotajoukkojen Jumala, Jumala, joka herättää pelkoa ja kunnioitusta. Ei siinä mielessä pelkoa, miten pelko yleensä mielletään peloksi jostain pahasta. Ei, vaan Jumalanpelko on pikemminkin pelkoa, joka syntyy kun kohtaa jonkun niin äärettömän hyvän, pelkoa ja kunnioitusta.
On ihanaa, että Jumala ei ole "mamis", - tai kuten aikaisemmassa kirjoituksessani kirjoitin, Jumalan rakkaus ei ole "naisten lässytystä". Hän on kiivas Jumala, joka rakastaa lapsiaan niin paljon, että taistelee meidän puolestamme.
Raamatussa  2. Kuninkaiden kirjassa kerrotaan, kuinka Syyrialaiset lähettivät sotilaita vangitsemaan profeetta Elisaa ja profeetan palvelija näki suuren sotajoukon ja kauhistui:
Kun Jumalan miehen palvelija aamulla nousi ja meni ulos, kaupungin ympärillä oli kaikkialla sotilaita, hevosia ja vaunuja. Palvelija sanoi Elisalle: "Voi, herrani! Mitä me nyt teemme?""Älä pelkää", Elisa vastasi, "meillä on puolellamme enemmän väkeä kuin heillä." Hän rukoili Herraa ja sanoi: "Herra, avaa hänen silmänsä, jotta hän näkisi." Herra avasi palvelijan silmät, ja hän näki, että vuori Elisan ympärillä oli tulisia hevosia ja vaunuja täynnään. 2. Kun 6:16-17

lauantai 8. helmikuuta 2014

Mitä on Jumalan rakkaus?

Jumalan rakkaudesta puhutaan paljon, mutta käsite jää helposti jotenkin hämäräksi. Romanttisen viihteen kulta-aikana monilla on ehkä myös Jumalan rakkaudesta sellainen kuva, että se on jotain naisten lässytystä. Kuitenkin Jumalan rakkaus on veristä todellisuutta. Jeesus kuoli ristiinnaulittuna meidän syntiemme tähden, eikä hänen kuolemassaan, (niin kuin ei kuolemassa yleensäkään) ole mitään kiiltokuvamaista tai viihteellistä ja se on kaukana lässytyksestä.
Aito rakkaus ei ole kaiken syliinsä sulkevaa hyväksyvää päähän taputtelua, sellainen on vain haaleaa välinpitämättömyyttä. Jos todella rakastamme jotakuta, kaikki vääryys, mikä rakastettuamme kohtaa, herättää meissä vihaa, koska välitämme hänestä niin paljon. Raamatussa kerrottaan, että myös Jumala  vihaa vääryyttä. Vääryys/pahat teot rikkovat hänen rakastamaansa ihmistä. Jumala on pyhä, ja hänen vihansakin on erilaista kuin ihmisen, se on oikeutettua ja hyvää, eikä hän tee kinä mitään pahaa.
Jumalan rakkaus on niin suuri, ja hän rakastaa meitä niin paljon, ettei hän voi vain taputtaa meitä päähän, kun revimme, riistämme  ja teemme väärin toisiamme kohtaan. Millainen Jumala muka katsoo läpi sormien, kun ihmiset sortavat toisiaan? MIllainen Jumala muka vain kohauttaa olkiaan, kun johonkuhun sattuu?
Pyhä ja rakastava, ihmisen puolella oleva Jumala ei hyväksy vääryyttä, jota teemme toisiamme kohtaan. Kuitenkin samaan aikaan, kun kapinoimme Jumalaa vastaan ja teemme vääryyttä toisiamme kohtaan, Jumala rakastaa meitä.

Jumala tietää, ettemme pääse eroon vääryydestä omin neuvoin. Siksi Hän lähetti Poikansa Jeesuksen sovittamaan rikoksemme (=  syntimme), jota olimme tehneet ja jonka vallassa elimme. Raamatussa sanotaan, että synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Jeesuksessa Kristuksessa. Jeesus tuli maailmaan, jotta Jumala voisi armahtaa meitä tinkimättä kuitenkaan oikeudenmukaisuudesta. 
Jeesus eli meidän keskellämme ja teki koko elämänsä pelkkää hyvää, mutta hänet tuomittiin kuolemaan ristillä. Hän kärsi syyttömänä kuoleman, ja otti päälleen kaikkien ihmisten kaikki pahat teot. Kun hän kärsi rangaistuksen, joka meille olisi kuulunut, hän sovitti meidät Jumalan kanssa.
Sen tähden, mitä Jeesus teki kaksituhatta vuotta sitten, me voimme tänään lähestyä Jumalaa. Jeesuksen uhrin tähden Jumala antaa meille anteeksi kaiken pahan, mitä olemme tehneet ja kaiken vääryyden, mitä olemme hellineet sydämessämme ja vaputtaa meidät synnin orjuudesta.

Jumala on totuuden Jumala, hän tuntee sydämemme. Voimme olla täysin rehellisiä hänen edessään ja tunnustaa hänelle sen, mitä hän jo tietää. Eikä meidän tarvitse pelätä rangaistusta tai tuomiota, sillä Jeesus kärsi jo sen rangaistuksen meidän puolestamme.
Ja "mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa" 
Me saamme vastaanottaa anteeksiannon omalle kohdallemme Jeesuksen maahan vuotaneen  veren tähden. 
Raamattu kertoo, että kun käännymme Kristuksen Jeesuksen puoleen, ja uskomme häneen, saamme paitsi syntimme anteeksi ja lahjaksi ikuisen elämän, myös oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, Jumalasta tulee Isämme. Jumalan lapsena on turvallista olla. Isä pitää huolta lapsestaan joka päivä saa oppia tuntemaan Häntä paremmin ja vastaanottaa hänen rakkauttaan. 
Tämä on ehkä tätä tuttua kauraa, mutta kirjoitan tämän itseni takia, jotta ymmärtäisin paremmin, mitä Jumala on minun kohdallani tehnyt. Jotta tajuaisin todella, että hän ei vain peittele syntejäni hyvyydellään, vaan puhdistaa minut niistä kokonaan Jeesuksen tähden. Jumalan armo ei ole verho, jolla synnit peitetään. Jumalan armo on sitä, että synnit pyyhitään kokonaan pois ja minun ja Jumalan välinen erottava verho revitään rikki, niin, että saan olla suorassa yhteydessä elävään Jumalaan.. 

tiistai 4. helmikuuta 2014

Kling klang klong

Anna täällä kolistelee. Blogini hiljeni joulun alla, mutta nyt päätin rikkoa hiljaisuuden.

Olen ollut kiireinen. Kiire on kuitenkin asenne, jonka olen itse luonut, ja jota ruokin täyttämällä kalenterini ja priorisoimalla vääriin asioihin. Tämän vuoden aikana haluan oppia yhden asian. Haluan oppia laittamaan levon tärkeysjärjestyksessä ykköseksi. Lepo on kaikista tärkeintä. Siksi lopetankin tällä kertaa tähän ja menen unille.

Tai vielä yksi juttu! Tämän vuoden sloganiksi haluaisin tämän lauseen:

"Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää" Eeva Kilpi

Sen sijaan, että pelkäisin elämää, voisin ajatella, että joka päivä voi tapahtua jotain yllättävää hyvää, jota en osannut etukäteen aavistaa. Elämän arvaamattomuus ei ole pelkästään kirous, se on myös siunaus ja tekee elämästä mielenkiintoista.

Ei elämässä tapahdu aina pelkästään ikäviä asioita, vaikka niitäkin tapahtuu. Tai ainakaan etukäteen pelkääminen ja murehtiminen ei auta. Kuitenkin niistä pahimmistakin hetkistä aina selviää, kun on pakko selvitä. Etukäteen murehtimalla onnistun vain pilaamaan kevyet, iloiset ja huolettomiksi tarkoitetut päivät. Joka aamu on Herran armo uusi, jokaiselle päivälle on oma voimansa ja kullekin päivälle riittävät sen päivän murheet.

Ja vielä:"Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa" Fil. 4:13 tai uudemman käännöksen mukaan: "Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa. " FIl 4:13