Yksinäisyyden lempeä kirkkaus

Yksinäisyys vyöryi tänään ylleni lumivyöryn lailla äkisti ja kovalla voimalla.

Muistin hyllyssäni olevan pienen kirjan, johon on koottu pieniä runoja ja mietelmiä yksinäisyydestä. Se on nimeltään Yksinäisyyden lempeä kirkkaus - mietteitä yksinäisyydstä. Kuinka kaunis ja lohduttava nimi kirjalle! Julkaisutietojen mukaan sen on toimittanut Salme Saure, kustantanut Otava ja se on painettu vuonna 1987.

 Tässä muutamia otteita kirjasta:

Minä olen yksin
Tiedän ettei minun yksinäisyyteni
ole kenenkään muun yksinäisyyttä kummempi
ehkä pienempi ja vähemmän veitsen muotoinen,
mutta omani ja ainoani
niin kuin tämä elämä
jota kukaan muu 
ei voi elää puolestani.

 - Tommy Tabermann


Suurkaupungin elämä: miljoona ihmistä, jotka ovat yksinäisiä yhdessä

- Henry Thoreau



 Jos olet jäässä,
ole.
Sulaminen on kauhea paikka 

 - Pekka Kejonen



Ehkä yksinäisyys seuraa minua elämäni loppuun asti, vaanii nurkan takana ja iskee sopivan hetken tullen tikarinsa sydämeeni. Onneksi olen keksinyt jotain, mikä helpottaa ja auttaa. Rukous ja kirjoittaminen. Se, että purkaa tuntoja Jumalalle ja lisäksi jakaa asiansa paperille todelliselle tai kuvitteelliselle henkilölle.

Rakastan vanhoja tyttökirjoja. Kun luen L.M. Montgomeryn kirjoja, en voi olla ajatteematta, että hän varmaan kärsi koko elämänsä ajan. yksinäisyydestä. Hänen kirjojensa sankarittarista moni on yksinäinen ja vaikka heillä onkin ystäviä, se ei poista yksinäisyyden ja erilaisuuden kokemusta. 

Esimerkiksi Runotyttö-kirjojen Emilia kirjoittaa kirjeitä kuolleelle isälleen, koska tuntee olonsa hyvin yksinäiseksi suuressa talossa vieraiden sukulaistensa kanssa. Kirjoittaminen auttaa, lohduttaa ja rohkaisee häntä. Vaikkei isä koskaan voi hänelle vastata, Emilia saa kirjoittamistaan sanoistaan voimaa.

Niin on käynyt minullekin. Sanat ovat kantaneet minua läpi yksinäisyyden. Elämäni yksinäisimmissä hetkissä Raamatun sanat ovat olleet lohtuna, ja enemmänkin: sanat ovat muistuttaneet minua siitä, etten ole ikinä yksin. Ja kun ihmisenkaipuu, yksinäisyys on viiltänyt sydäntäni oikein kipeästi, minua on auttanut kirjoittaminen, se, että olen saanut purkaa tuntojani Jumalalle ja ihmisille. Kiitos Jumalalle kynästä ja paperista!

Outoa opetusta, eksytystä vai mitä?

Olen turhautunut, minua harmittaa ja olen jopa hieman vihainen. Miksi? Sama juttu kuin ennenkin, ei mitään uutta auringon alla...minua harmittaa outo ja kummallinen opetus uskonasioista.

Toiset kutsuvat sitä eksytyseksi, toiset äärikarismaattisuudeksi, Latter Rain -opiksi tai menestysteologiaksi, jotkut harhaoppiseksi ja kolmannet ties miksi. Sitä on vaikea määritellä, sillä siitä ei oikein saa otetta. Jenkkilästä ja kristillisten TV-kanavien kautta sitä virtaa, mutta mitä se lopulta on?

Minä en ole vielä päättänyt, millä sanalla kutsuisin sitä, sillä jokainen noista aiemmin luettelemastani sanoista on jollain tavalla negatiivinen ja tuomitsevakin . Haluaisin löytää mahdollisimman neutraalin sanan kuvaamaan sitä "outoa opetusta", sellaisen, jonka sekä puolestapuhujat, että kritisoijat hyväksyisivät. Haluaisin, että näistä opeista voitaisiin keskustella avoimesti ja hyvässä hengessä.

Omasta mielestäni kykenen tarkastelemaan omia näkemyksiäni kriittisesti ja ymmärtämään toisten näkemyksiä, eivätkä esim. lapsikaste/aikuiskaste tai henkikaste/cessationismi väittelyt ole olleet ikinä mikään ongelma minulle, koska ymmärrän, että molemmat näkemykset voivat olla olemassa samaan aikaan.

Kuitenkin näissä kristinuskon "oudoissa opetuksissa" en yhtäkkiä pystykään ymmärtämään ja sovittamaan näkemyksiäni yhteen niihin uskovien kanssa. En pysty hyväksymään Todd Bentleyä, Bill Johnsonia, David Herzogia, ja mitä näitä nyt onkaan, joita on suomessa vieraillut. 

En käsitä, eivätkä ystävänikään ymmärrä miksi reagoin niin vahvasti aina, kun kuulen seurakunnissa tai muissa kristillisissä yhteyksissä opetettavan tiettyjä asioita, jotka ovat mielestäni aivan selvästi outoja ja epäraamatullisia. Miksi minua harmittaa niin hirveästi ja suututtaa ihan?

***

Tänään minun sydämeni on murheellinen, koska ihmiset, joihin luotan ja joita pidän arvossa, ovat alkaneet seurata sellaisia opettajia kuin Bill Johnson ja kumppanit. Suren sitä, miten oudot opit puskevat esiin omassa lähipiirissänikin, mm. salakavala ajatus jumaluudesta meissä jne. 

Mitä vikaa on Bill Johnsonissa? Kerron nyt oman kokemukseni ja omia näkemyksiäni, mutta huomasin, että myös Ajankohtaista uskossa -blogissa on juuri juttu miehestä. Tässä linkki. 

Omia kokemuksiani: 

Bill Johnson on siis Bethel- seurakunnan pastori, TV:n kautta  ympäri maailmaa tunnetuksi tullut julistaja, siis äärimmäisen vaikutusvaltainen, arvostettu ja myös Suomessa ainakin Healing Rooms konferensseissa vieraillut mies. Minulla on se käsitys, että hän on tosi iso nimi jenkeissä karismaattisissa piireissä ja pitelee monia naruja käsissään ja hänellä on yhteyksiä moneen suuntaan. mm. tässä kuussa suomeen tuleva Jesus Culture on perustettu Bethelissä.

Bill Johnson ei ole shokeeraava ja provosoiva kuten Bentley, eikä räikeän manipulatiivinen ja lahjakas showmies, kuten Herzog. Hän on rauhallinen, meille suomalaisille luterilaisuuteen tottuneille juuri sopivan tavallinen. Ja kuitenkin hänen opetuksensa ei ole puhdasta.

Hassua sanoa näin, koska millä oikeudella minä, joka en ole käynyt monen vuoden raamattukoulua tai teologista koulutusta, arvioin suurta julistajaa? Oikeutettu kysymys. En tahdo tuomita, kuitenkin olen sitä mieltä, että kaikilla meillä, jotka olemme uskossa ja ymmärrämme raamattua (siis osaamme lukea) on tarvittava taito arvioida opetusta. Siihenhän raamattukin kehottaa, koettelemaan ja arvioimaan raamatun valossa se, mitä saarnapöntöstä julistetaan. Ei ilkeämielisesti kritisoiden, vaan vilpittömästi totuutta etsien. "Etsikää, niin te löydätte."

Katsoin joitakin Bill Johnsonin saarnoja, ja ne olivat ikään kuin "lempeää isällistä juttelua", mutta kuitenkin niissä oli jotain, mikä sai minut kammoksumaan. Kun katsoin sen videonpätkän, missä kultapölyä satoi katosta minulle tuli todella paha olo.  Hän on opettanut myös mm. aiheesta Healing and Impartation. Mitä tuo jälkimmäinen sana impartation tarkoittaa? Olen itse ymmärtänyt, että sen voisi kääntää niin, että se on ikään kuin "voiman siirtoa" . Henkilö, jolla on jokin erityinen "voima tai voitelu",  siirtää sen johonkin toiseen ihmiseen. Voima ikään kuin siirtyy ihmiseltä ihmiselle suoraan. 

Siitä on jo useita vuosia kun törmäsin Bill Johnsonin opetuksiin ja harmittaa, etten muista tarkkaan mitä kaikkia muita opillisia juttuja silloin oudoksuin, Siihen aikaan ajattelin, etten saa tuomita ja arvioida julistajaa tai varsinkaan puhua mitään pahaa hänestä, joten ehkä siksi en kirjoittanut epäilyksiäniä ylös. Kuitenkin mietin silloinkin, että voiko olla niin, että se onkin enemmän jotain New Agea kuin kristinuskoa tai jotenkin tuntui, että se Jeesus, jota minä seuraan on aivan eri, kuin se Jumala, mitä siellä palvotaan. Harmittaa myös, ettei minulla ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt mistä puhun, kun puhuin näistä. 

Petollista Bethelin ja Johnsonin opetuksissa on mielestäni se, että ne ovat niin oikean kuuloisia, vaikuttavat niin pyhiltä. Ja ylistykseen tottuneelle ihmisille tuntuu kuin siellä tilaisuuksissa olisi "tiivis Jumalan läsnäolo" ja tunnelma on käsinkosketeltava. Silti siellä on jotain pieniä juttuja, jotka ovat todella pielessä. 

 Kerron vielä erään puhtaasti subjektiivisen ja henkilökohtaisen kokemuksen Bill Johnsoniin liittyen.
Bill Johnson oli joskus Suomessa ja eräs tuttuni kertoi, että haluaa mennä hänen tilaisuuteensa ulkomaille sellaiseen healing ja impartation-juttuun, mitä ei kai Suomessa järjestetty. Eräänä iltana koin valtavaa tuskaa tuon ihmisen puolesta ja koin, ettei hänen ole hyvä mennä sinne ja rukoilin Jumalalta että hän peruisi sen. En muista kuinka kävi, mutta itse koin, että jostain syystä Jumala herätti mut rukoilemaan silloin tän ihmisen puolesta.

Vaikka olen toisinaan hämmentynyt, niin pohjimmiltani uskon, että kristilliseltäkin vaikuttavassa toiminnassa voi toimia ihan muut voimat kuin Jeesus ja Pyhä Henki. Kuten olen joskus sanonut, en missään tilanteessa kannata "henkimaailman taisteluja" ja ajatusta siitä, että meidän pitäisi sotia rukouksessa pahoja henkiä vastaan. Se ei mun mielestä ole tervettä. Silti joskus sydämelle tulee sellainen tuska, ettei voi kuin rukoilla Jumalaa jonkun ihmisen puolesta.. 

Tästä tuli pitkä vuodatus ja väärään kellonaikaan, mutta tekipä hyvää saada kaikki tämä ulos. ^^

Siunattua viikkoa :)

Millainen olisi riisuttu seurakunta?

Iloitsen siitä, että uusia seurakuntia syntyy ja keksitään luovia tapoja kertoa ihmisille pelastuksesta ja Jeesuksesta. Iloitsen siitä, että moni seurakunnaton löytää seurakuntayhteyden uuden yhteisön kautta ja saa ympärilleen ihmisiä, jotka jakavat saman uskon.

Iloitsen siitä, että nykypäivänä seurakuntia on niin monennäköisiä. Trendikkäitä ja nykyaikaisia seurakuntia, mutta myös perinteisiä kirkkoja. Kodeissa kokoontuvia ja pienryhmämuotoisia seurakuntia, tai muuten vain kodikkaita pieniä seurakuntayhteisöjä sekä suurempia seurakuntia, joihin on helppo tulla. 

Kuitenkin sydämeni sykkii omalle seurakunnalleni, sen historialle ja perinteille, sekä oman kirkkoni tavoille. Rakastan seurakuntaani ja tunnen, että Jumala on minut sinne asettanut. Tunnen, että olen oikealla paikallani juuri siellä ja voin kokea olevani osa yhteisöä silloinkin, kun en puhu kenellekään ja vain istun vaivihkaa jumalanpalveluksessa. Kotiseurakuntani on minulle koti, siitäkin huolimatta, että toisinaan kirkkokahveilla en tiedä mihin istua ja kenelle puhua ja mistä aloittaa keskustelu. Kuitenkin minulla on vahva tunne siitä, että nämä ihmiset ovat minun heimoani. 

Minusta tuntuu siltä, kuin viimeisen kymmenen tai viidentoista vuoden aikana, olisi Suomeen tullut uudenlainen seurakuntakulttuuri, jossa ylistys on keskeisesssä asemassa. Iloitsen sen mukanaan tuomasta vapaudesta ja siitä, miten se korostaa henkilökohtaista jumalasuhdetta. 

Luulen, että ylistyslaulut ovat vapauttaneet ihmisiä ilmaisemaan kiitollisuutta Jumalalle henkilökohtaisilla tavoilla. Kun lauletaan yhteislauluina ylistyslauluja, niin meitä usein kehotetaan keskittymään Jeesukseen ja monet sulkevat silmänsä. Silloin jokainen saa kiittää Jumalaa yksityisesti omassa pyhässä hetkessään, vaikka samalla kuitenkin lauletaan yhdessä seurakunnan kanssa. Edessä olevat soittajat ja laulajat johtavat ylistystä, mutta toimivat vain ikään kuin kuiskaajan roolissa, ja yleisönä eivät ole penkeissään istuvat ihmiset, vaan yleisönä on Jumala. Penkeissä olevat ihmiset ovat yhtälailla ylistäjiä kuin soittajat ja laulajatkin ja kaikki laulavat ylistystä Jumalalle.  

Iloitsen siis seurakuntakulttuurin vapautumisesta ylistyksen tulon myötä. Toisaalta on jotain asioita, mitä suren. Tätä on nyt vaikea saada selkeästi sanottua, koska en ole pureksinut asiaa tarpeeksi. Korjaan vaikka myöhemmin, kunhan ehdin pohtia lisää. 

Vaikka iloitsen siitä, että ylistyslaulut ovat jollain tavalla "henkilökohtaistaneet" ylistämisen kulttuuria, niin minusta tuntuu, että ne ovat tehneet siitä myös itsekeskeisempää. Monesti tärkeämmäksi ovat tulleet omat tunteet, kokemukset ja tuntemukset ylistyksestä ja sen aikana, kuin itse Hän, jota me palvomme.

Minusta tuntuu myös siltä, että nousussa ovat trendikkäät seurakunnat, joissa on hyvää ja laadukasta ylistysmusiikkia, seurakunnat jotka osaavat markkinoidaja brändätä itseään somessa, seurakunnat, joissa on osaavia tekijöitä, jotka osaavat loihtia tilaisuuksista upeita niin tekniikan, musiikin, valojen, puheiden, juontojen osalta kuin rukoustenkin osalta. 

On mahtavaa, että ammattilaiset haluavat antaa ammattitaitonsa Jumalan käyttöön. En halua pilkata ketään, enkä puhua pahaa.  Silti joskus mieleeni hiipii pieni kysymys...Entä jos tämä kaikki riisuttaisiin pois? Jos jäisi jäljelle vain ihmisiä, jotka eivät osaa laulaa nuotilleen, joilla ei ole uusinta tekniikka, ja pastorilla ei olisi lavakarismaa eikä oikeita vitsejä, eikä seurakunnalla edes hienoja tiloja. Millaisia tilaisuuksia ne olisivat? Jos show päättyisi, valot sammuisivat ja kenties intokin lopahtaisi, mitä jäisi jäljelle?

Erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten tapahtumissa olen miettinyt, että mitäs jos tämä show päättyisi, jos ei olisikaan bileitä, niin katoaisivatko nuoret? Tarvitsevatko nuoret todella kaikkea kuorrutusta tullakseen seurakuntaan? 

Milloin me oikein aloimme ihailla ikkunan puitteita ja panostaa hienoihin kehyksiin niin paljon, että unohdimme katsoa mitä ikkunasta näkyy? Seurakuntiamme on siunattu paljolla, mutta olemmeko samalla menettäneet tai menettämässä jotain? Tarvitsemmeko me enää Jumalaa niin paljon?

Elät elämää, jolla on merkitys!

Taisin edellisessä kirjoituksessa sanoa haaveilevani siitä, että voisin tehdä jotain merkityksellistä joskus jossain. Helposti kuitenkin unohdan, että elämä on tässä ja nyt. Jos haluan tehdä jotain merkityksellistä, minun on tehtävä sitä jo tänään. 

Jos haaveilen, ettei vanhusten tarvitsisi kärsiä yksinäisyydestä, niin eikö minulle pitäisi olla tärkeintä pitää huolta omista isovanhemmistani? On helppo haaveilla jostain suuresta ja hienosta tavoitteesta, mutta vaikeampaa on muistaa elää sitä unelmaa todeksi arjen pienissä asioissa. 

Luulen, että lopulta ne kaikkein pienimmiltä ja kenties merkitysettömiltäkin tuntuvat teot tai tekemättä jättämiset ovat niitä kaikkein tärkeimpiä ja merkityksellisimpiä. Vaikkapa se, että äiti päivä toisensa jälkeen toistaa samat rutiinit, syöttää ja nukuttaa lapset, on aivan järisyttävän merkityksellinen asia, jolla on valtaisa vaikutus. Ja vaikka ei olisi perhettä, niin uskon, että jokainen meistä muuttaa maailmaa omalla paikallaan. 

Jos jahtaan kuuta taivaalta tai lammen pinnasta, en ikinä saa sitä kiinni.  Luulen, että samoin käy, jos minulla on unelma jostain suuresta ja tähtään sitä kohti, mutta en näe jokapäiväisen ja tavallisen elämäni merkitystä.  Jos tajuaisin, kuinka merkityksellisiä jokapäiväiset, pienet tekoni ja valintani ovat, niin varmasti haluaisin elää arjessani lähellä Jumalaa ja tehdä hänen tahtonsa.  

Muistaakseni se oli Tapani Suonto, joka sanoi joskus jossain puheessaan, että jos haluat etsiä Jumalan tahtoa ja johdatusta, niin tee se, mikä on edessäsi, siis se, mikä sinun pitääkin tehdä (Jos olet perheellinen, pidä huolta perheestäsi, jos olet väsynyt, mene nukkumaan jne) Silloin olet jo Jumalan johdatuksessa ja teet hänen tahtonsa. Opin tästä kaksi asiaa. Sen, että Jumalan tahto on usein hyvin arkisia asioita ja kuuliaisuutta arjessa. Lisäksi opin sen, että Jumala ei tahdo, että laiminlyön yöuniani. ( vaikka tein sen jo...)

Voiko yksinäisyyteen kuolla?

Me helsinkiläiset olemme bonganneet tämän kysymyksen varmasti joskus bussipysäkiltä tai metrolaiturilta, kun HelsinkiMissio on mainostanut tekemäänsä seniorityötä. Mainokset ovat olleet puhuttelevia ja riipaisevinta on, että yksinäisyyteen todella voi kuolla..ja vanhukset niin helposti unohtuvat ja jäävät yksin.

Kun nyt googletin noita mainoksia, niin minulle tuli hurja ikävä omia isovanhempiani, jotka asuvat ihan liian kaukana...ja tunnen nyt piston sydämessäni kun en ole muistanut soitellakaan.

Haluaisin elämäni aikana tehdä jotain merkityksellistä.  Jos voisin muuttaa jotain tässä maassa, niin   haluaisin ettei kenenkään vanhuksen tarvitsisi jäädä yksin. Haluaisin tehdä oman pienen osani sen eteen,  että vanhukset voisivat löytää Jumalan,  pelastuksen ja pääsisivät taivaaseen. Jumalalla on niin valtava sanoma vanhuksillekin. Syyllisyyttä ei tarvitse enää kantaa, sillä Jeesus on kuolemallaan lahjoittanut anteeksiannon ja rauhan ja iankaikkisen elämän.  Hän tahtoo olla läsnä jokaisessa elämämme päivässä ja hänelle voi kertoa kaiken. Jumala odottaa jokaista vanhusta luokseen kotiin taivaaseen, eikä tahtoisi kenenkään menevän kadotukseen.

Mitä minä voisin tehdä, ettei kenenkään tarvitsisi kuolla yksinäisyyteen? Mitä juuri minä voin tehdä ettei kukaan kuolisi kuulematta sinusta ja ikuisesta elämästä, joka on tarjolla Jeesuksessa?

En päivääkään vaihtaisi pois

Täytän pian 27 vuotta. Tuntuu hurjalta tajuta, kuinka paljon elämää on jo takana. Lueskelin juuri vanhoja päiväkirjojani ja palasin menneisiin vuosiin.

Moni asia on muuttunut, mutta kuitenkin olen yhä se sama pieni tyttö, jolla oli suuria haaveita. (Kuinka moni niistä haaveista on toteutunut?) Sydämessäni asuu myös se teinityttö, joka oli toisaalta niin ehdoton ja toisaalta kovin epävarma. Onneksi olen jo aikuinen ja voin ottaa rennommin, mutta jotain olen ehkä menettänyt. Löydän sisimmästäni myös sen nuoren kaksikymppisen naisen, joka oli kaikkialla ulkopuolinen ja yksinäinen. Nyt minulla on ystäviä ja ihana seurakunta. Jumala on tehnyt suuria asioita ikään kuin huomaamattomasti, niin, etten tajua aina kiittää. 

Olen vuosien aikana muuttunut ja kuitenkaan en ole. Koko elämäni on kaiverrettuna sydämeeni, eikä se koskaan katoa minusta. Elämänkokemukseni ovat kuin miekka, joka on lävistänyt sydämeni. Kun puhun jostain asiasta, jonka olen elänyt läpi, tiedän mistä puhun. Elämänkokemukseni ovat lahjaa Jumalalta. Tuntuu rajulta sanoa näin, mutta uskon, että jokainen niistä on tavallaan koitunut parhaakseni. Jumala on kuljettanut minua teitä, joita en ole aina itse voinut valita, mutta hän on ollut minun kanssani elämäni jokaisessa hetkessä. Niissäkin, joita en muista.

Kunpa en koskaan unohtaisi sitä pientä lasta, joka olin. Kunpa en koskaan unohtaisi sitä pikkukoululaista, teiniä ja nuorta aikuista, joka minä olen ollut. Kunpa en väheksyisi ainuttakaan tilannetta elämässäni, vaan voisin muistaa kaiken ja kiittää Jumalaa siitä, että hän on ollut kanssani. Aina.

"Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt" Psalmi 103:2

Kestävä rauha

"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon"

Nämä Jeesuksen sanat on talletettuna Johanneksen evankeliumiin 14 lukuun. (Joh 14:27)

Jeesus tiesi, että tämä maailmakin voi luvata antaa meille rauhan, mutta se rauha on lopulta valetta. Vaikka ympärillämme olisi rauha ja meillä itsellämme rauhallinen olo, niin jos meillä ei ole rauhaa Jumalan kanssa, meidän rauhamme on vain harhaa ja petosta. 

Maailman antama rauha kestää ehkä niin kauan, kuin olosuhteet ovat suotuisat, eikä mikään uhkaa meitä, tai niin kauan kuin pystymme säilyttämään oman mielenrauhamme. 

Entä sitten, kun ulkoinen rauha riistetään? Tai entä jos tunteet lyövät ylitsemme niin, ettemme kykene enää hallitsemaan pelkoamme. Meidän oma rauhallisuutemme ei kestä elämän myrskyissä. Viime päivät ovat näyttäneet myös sen, että maailmanrauhakin on lopulta hyvin hauras.  

Onko tässä maailmassa mitään pysyvää? Onko tällä maailmalla, joka etsii omaa tuhoaan, mitään toivoa?

Raamatun mukaan meillä on toivo, joka elää.

Jeesus Kristus, Jumalan Poika tuli itse ihmiseksi ja kärsi rangaistuksen meidän synneistämme (eli kaikista pahoista teoistamme, joiden takia meillä ei ole rauhaa Jumalan kanssa)

Hän, joka oli pyhä ja synnitön, otti koko maailman ihmisten synnit päälleen, ja kuoli ristillä, kärsien rangaistuksen, joka olisi kuulunut meille. Jeesus kuoli sovittaakseen meidät Jumalan kanssa, jotta meillä olisi rauha Jumalan kanssa. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen, saa syntinsä anteeksi ja iankaikkisen elämän. 

Jeesuksen antama rauha ei siis perustu tunteisiin tai olosuhteisiin, vaan siihen, että Hän on sovittanut meidät. Niin kauan, kuin yritämme etsiä rauhaa itsestämme, meillä ei ole rauhaa. Vasta, kun Jeesus antaa oman rauhansa meillä on todella rauha, jota kukaan ei voi meiltä riistää. 

Jeesuksen antama rauha kestää kaikissa olosuhteissa ja tunnetiloissa, sillä se on tosiasia, joka ei muutu. Ja kuten sanonta kuuluu "totuus ei pala tulessakaan"

Jumala ja totuus on se, mikä pysyy kun kaikki horjuu. Ja maailmalla on toivoa. Jobkin tiesi sen suuressa tuskassaan, kun hän sanoi: 

"Mutta minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä. " Job 19:25 (KR 33/38)

P.S. Rukoillaan rauhaa Ukrainaan!