sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Hiljainen ilta, onnellinen hetki

Tänään sain nauttia ihanan ystävän seurasta, hyvästä ruuasta ja kynttilöiden lempeästä valosta. Sydämeni on täynnä kiitollisuutta juuri nyt.

Silloin, kun ei itse kykene näkemään tätä harmaata päivää pitemmälle, ystävän sanat voivat avata toivon ikkunan valoisampaan tulevaisuuteen. Sellaisia kai ystävät parhaimmillaan ovat, rohkaisevat toisiaan. Ystävä sai minut myös muistamaan sen, mistä olen tähän päivään tullut ja kuinka paljon olen saanut. 

Niin helposti unohdan kaiken hyvän, mitä Jumala on elämässäni tehnyt. Kun hän vastaa rukouksiini, olen pienen hetken kiitollinen, mutta hyvin nopeasti alan pitää Jumalan lahjoja itsestäänselvyyksinä. Sen sijaan, että jatkaisin kiittämistä, jatkankin vain pikkuasioista valittamista. Ruikutan sitä, että en saa mitä haluan, vaikka minulla on jo kaikki mitä tarvitsen. Hän antaa kunakin päivänä juuri sen verran, kuin juuri sinä päivänä tarvitsen, eikä huomisesta tarvitse murehtia, sillä "joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa.." (virsi 547)

Minusta pidetään huolta. Olen niin iloinen, että saan elää tänään, iloitsen tästä hetkestä, kun istun tietokoneeni ääressä.  Sydämeni on täynnä kiitosta siitä kaikesta, mitä olen saanut Jumalalta. Minulla on työtä vuoden loppuun. Minulla on asunto ja riittävästi ruokaa. Minulla on ihmisiä, joiden kanssa viettää rauhallista iltaa jutellen mukavia. Olen jopa saanut tutustua uusiin ihmisiin.

Mitä siitä, vaikka moni kysymys vielä odottaa vastaustaan. Sehän tarkoittaa vain sitä, että minulla on hyvä syy mennä Isän eteen kysymyksineni. Mitä enemmän minulla on hänelle asiaa, sitä voimakkaammin se ajaa minua hänen luokseen.

Kunpa aina osaisin iloita käsillä olevasta pienestä ja ohikiitävästä hetkestä. Sellaisesta kuin nyt. Tässä, kaksin Jumalan kanssa kynttilöiden lämpöisessä valossa ja tietokoneen näytön kirkkaassa hohteessa, unen kolkutellessa jossain taustalla.

"Suo mun ottaa isänkädestäsi, päivä vain ja hetki kerrallaan. Kunnes johdat minut kädelläsi, riemun maahan, päivään kirkkaimpaan." (virsi 338)

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Jeesuksen rakkaus on niin ihmeinen...

" Jeesuksen rakkaus on niin ihmeinen x3
Rakkaus ihmeinen! 

Niin korkea, ettet voi ylittää. 
Niin syvä, ettet voi alittaa. 
Niin laaja, ettet voi ohittaa.
Rakkaus ihmeinen!"

Näillä sanoilla lauletaan vanhassa pyhäkoululaulussa. Tiedän, että Jumala rakastaa minua. Se on  myös Raamatussa, lauletaanhan toisessa laulussa näin: "Jeesus mua rakastaa, Raamattu sen ilmoittaa..."

Niin kauan kuin muistan, olen tiennyt, että Jeesus rakastaa minua. Jumalan rakkaus on ollut minulle päivänselvä totuus. Silti en ole ymmärtänyt, mitä Jumalan rakkaus oikeasti on. En muuten ymmärrä sitä vieläkään. Entä mitä se "Jeesuksen ihmeinen rakkaus" merkitsee minun elämässäni? 

Jumalan rakkaus tuli ilmi siinä, että Jumala lähetti Poikansa kuolemaan ristillä minunkin syntieni puolesta. Hän teki sen, jotta minä, turvautumalla Jeesuksen ristinkuolemaan, saisin syntini anteeksi, minut pestäsiin puhtaaksi rikkomuksistani ja syntyisin uudesti ylhäältä, kivisydämeni vaihdettaisiin eläväksi sydämeksi, saisin sisimpääni uuden hengen, Pyhän Hengen, saisin lahjaksi vanhurskauden, Jumalan laki kirjoitettaisiin sydämeeni, saisin oikeuden tulla Jumalan lapseksi ja Jeesus itse tulisi asumaan sydämeeni.  (Raamatussa tuntuu olevan lukemattomia erilaisia ilmauksia sille, mitä tapahtuu, kun ihminen kääntyy Jeesuksen puoleen ja ottaa vastaan pelastuksen, ts.tulee uskoon )

Vaikka tiedän Jumalan rakastavan, minun on vaikea luottaa ja turvautua tuohon rakkauteen. Elämä on tuonut eteen tilanteita, jotka ovat saaneet epäilemään Jumalan rakkautta ja hyvää tahtoa.

Toisaalta tunnen, että Jumala tahtoisi osoittaa rakkauttaan, oikein tuhlailla sitä ja hukuttaa minut rakkauteensa, mutta jokin minussa juoksee karkuun niin lujaa, kuin vain pääsee. Se, että Kaikkivaltias Jumala rakastaa minua, on hurjan pelottavaa, niin pelottavaa, että teen kaikkeni pitääkseni hänet loitolla.

Toisaalta Raamattu sanoo, että pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Joh 4:18 Jumalan rakkaus on ainakin täydellistä.

Jumala tuntee minut ja tietää, mitä minussa on. Hän on minut luonut, suunitellut tarkalleen ja hän osaa käsitellä minua. Hän voi sulattaa jäisen sydämen. Hän voi osoittaa rakkauttaan sellaisilla tavoilla, että ymmärrän ja kykenen ottamaan sitä vastaan. Hän voi ja hän tahtoo.

En ole aivan varma, mitä tällä hajanaisella kirjoituksella tahdoin sanoa. Ehkä sen, että emme voi koskaan paeta tai piiloutua Jumalan rakkaudelta tai estää Jumalaa rakastamasta meitä. Hän rakastaa silti. Hänen rakkautensa on niin korkea, ettemme voi  sitä ylittää. Se on niin syvä, ettemme pääse luikahtamaan ali. Se on myös niin laaja, että vaikka matkaisimme maailman ääriin, rakkaus on aina vastassa, emmekä pääse ohittamaan sitä. Rakkaus ihmeinen.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Please be my strength...

...cause I don't have anymore. Kuuntelin juuri Gungorin kappaleen Please Be My Strength.

Tämä laulu sai minut miettimään viimeaikaista räpiköintiäni elämässä eteenpäin. Haluaisin laulaa tuon kertosäkeen Jumalalle. Ole voimani, koska minulla ei ole sitä enää.

 En tahdo elää tällaista elämää, millaista se on nyt. Päältäpäin täyttä elämää, sisältä onttoa. Niin moni asia sitoo ja kahlitsee, toisaalta niin moni hyvä asia jää tekemättä. Olen hengellisesti ikään kuin elävä kuollut, elän, mutta en hengitä. Olen ties kuinka monet kerrat jättänyt asiani Jumalalle ja yrittänyt sitten parantaa tapani ja tehdä sen, mitä minun kuuluukin tehdä ja räpiköidä irti siitä, mikä kahlitsee, synneistä, kaunasta ja vihasta. Mutta en vain onnistu.

 Minusta tuntuu, että mitä enemmän yritän pyristellä päästäkseni vapaaksi, sitä tiukemmiksi kahleet kiristyvät. Mitä enemmän yritän pinnistellä ja ponnistella ollakseni hyvä ihminen ja iloinen uskova, sitä kauemmas luisun Jumalan armosta ja rakkaudesta. Sillä armohan on jotain, minkä voi vain vastaanottaa. Ja jostain syystä on vaikea ottaa vastaan sitä, mitä ei ollenkaan ansaitse.

 "Ei Jumalan kuulu rakastaa minua, ellen ensin parantele elämääni. Ei hänen kuulu vapauttaa minua kahleista, jotka olen itse itselleni sitonut. Ei ole oikein, että Jumala armahtaisi minua, koska minä en ansaitse sitä. "

 Tiedän, että ne ovat valheita ja Jumala tahtoo armahtaa. Mutta minusta tuntuu, että en osaa ottaa sitä armoa vastaan. Minusta tuntuu että en jaksa enää yrittää taistella. Jumala saa luvan aloittaa taistelunsa minusta. Tai kenties hän onkin koko ajan taistellut puolestani?