sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Sunnuntaitunnelmia

Illalla olin ensimmäistä kertaa erään pienen karismaattisen seurakunnan "jumalanpalveluksessa". Se oli hyvin erilainen tilaisuus kuin mihin olen tottunut. Elävä, äänekäs, välillä ihmiset lauloivat kielillä, jotkut tanssivat jne. Ja silti tunsin, että sama Jeesus oli siellä läsnä ja puhui minulle. Siellä oli hyvä olla ja oli ihana huomata, että kristittyjen yhteys ei perustu ulkoisiin seikkoihin ja siihen, että meillä olisi samat tavat ja samanlainen kulttuuri. Ei, kristittyjen yhteys syntyy jostain muusta. Jeesus Kristus yhdistää omansaa.

Olen käynyt silloin tällöin lähikirkon messussa ja mielestäni sama Jumala on siellä läsnä vahvasti, mutta se vain ilmenee eri tavalla, jotenkin "suomalaisemmin". Hiljaisuutena, pyhyyden tuntuna jne.

Kristinusko täytyy olla jotain enemmän kuin vain yhteiset tavat ja yhteinen kulttuuri. Eri kristityillä on hyvin erilaisia tapoja ja kielenkäyttö sekä jumalanpalveluskultuurit eroavat toisistaan. Kuitenkin uudestisyntyneitä kristittyjä yhdistää sama Jeesus, meissä on sama Pyhä Henki ja olemme saman Isän lapsia.

Välillä kyllä tuntuu että kristinusko on yhtä sekametelisoppaa. Olen lukenut Fredrik Wislöffiä (Ansaitsematon armo) ja hän sanoo, ettei ihmisellä ole vapaata tahtoa, vaan koko pelastus on Jumalan työtä, koska ihminen on täydellisen turmeltunut ja kykenemätön tekemään mitään pelastuksensa eteen. Toiset taas opettavat, että Jumala ei pakota ketään ja ihminen voi valita, ottaako pelastuksen vastaan. Onko tässä todellinen ristiriita, en tiedä. Minusta tuntuu, että voin yhtyä molempiin näkemyksiin. Uskon sydämestäni sen, mitä Wislöff opettaa ja toisaalta uskon myös sen, ettei Jumala pakota ketään.

Tässä kristinuskossa on niin paljon asioita, joita en ymmärrä. Mistä tiedä kuka on enemmän oikeassa? Raamatusta löydän sen, mitä Jumala on halunnut itsestään ilmoittaa ja jos sen tuntisin, niin ehkä ymmärtäisin paremmin.

Tämän päivän saarnasta jäi ainakin yksi juttu mieleen. Se, mikä on meidän kutsumus. Olen miettinyt ja tuskaillut sen kanssa, mikä on kutsumukseni ja miksi Jumala loi minut. Nyt kuulin vastauksen: Jumala loi minut elämään!

Jumala loi minut elämään!

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Tarvitsen sinua, Jumala

Jumala kutsuu minua olemaan kanssaan. Hän vetää minua lähelleen lempeästi, rakkauden köysin. Hän ei tule luokseni voittoisana sankarina, ankarana tuomarina tai pelottavana ja mahtavana auktoriteettina. Jeesus lähestyy minua runneltuna, särkyneenä kuninkaana. Nöyränä, hiljaisena ja arkana. Kuin vaivihkaa hän hiipii vierelle ja kutsuu seuraansa. Minua, ja sinua.
"Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta. Jes 42:3

Jumala rakastaa jokaista ihmistä. Kliseemäinen ja kuollut ilmaisu, joka tulee todeksi vasta, kun saa käytännössä kokea tuota rakkautta. Jumala voi osoittaa rakkauttaan monella tavalla, mutta ehkä hän tekee sen usein toisten ihmisten kautta. Jeesus puhui paljon rakkaudesta. Rakasta lähimmäistäsi, rakasta vihollistasi.

Tässä kohtaa tulee ongelma, kuinka ikinä kykenen tähän? Jumala rakastaa ja hyväksyy luokseen jokaisen ihmisen, aivan jokaisen. Jokainen on hänelle korvaamattoman arvokas. Miksi minun on niin vaikea hyväksyä ja rakastaa ihmisiä? Tahtoisin nähdä ihmiset niin kuin maailmankaikkeuden Luoja heidät näkee, ihmeellisinä, ihanina ja ainutkertaisina luomuksina. Kuitenkin huomaan, etten kykene rakastamaan mitään, en Jumalaa, itseäni, lähimmäistäni.

Tarvitsen Jumalaa, elämästä ei tule mitään ilman hänen apuaan.


Jumala, armahda minua syntistä! Kaipaan sinua, kaipaan elää sitä elämää, jonka olet minulle varannut. Onko se elämä tätä, jatkuvaa kamppailua synnin ja itsekkyyden kanssa. Onko elämä sitä, että aina luulen kaiken olevan hyvin, tulee pudotus? Onko elämä jatkuvaa heilahtelua synnintunnon kurjuuden ja pelastuksen ilon välillä? Jos on, niin anna minulle voima elää.