Iloitsen siitä, että nykypäivänä seurakuntia on niin monennäköisiä. Trendikkäitä ja nykyaikaisia seurakuntia, mutta myös perinteisiä kirkkoja. Kodeissa kokoontuvia ja pienryhmämuotoisia seurakuntia, tai muuten vain kodikkaita pieniä seurakuntayhteisöjä sekä suurempia seurakuntia, joihin on helppo tulla.
Kuitenkin sydämeni sykkii omalle seurakunnalleni, sen historialle ja perinteille, sekä oman kirkkoni tavoille. Rakastan seurakuntaani ja tunnen, että Jumala on minut sinne asettanut. Tunnen, että olen oikealla paikallani juuri siellä ja voin kokea olevani osa yhteisöä silloinkin, kun en puhu kenellekään ja vain istun vaivihkaa jumalanpalveluksessa. Kotiseurakuntani on minulle koti, siitäkin huolimatta, että toisinaan kirkkokahveilla en tiedä mihin istua ja kenelle puhua ja mistä aloittaa keskustelu. Kuitenkin minulla on vahva tunne siitä, että nämä ihmiset ovat minun heimoani.
Minusta tuntuu siltä, kuin viimeisen kymmenen tai viidentoista vuoden aikana, olisi Suomeen tullut uudenlainen seurakuntakulttuuri, jossa ylistys on keskeisesssä asemassa. Iloitsen sen mukanaan tuomasta vapaudesta ja siitä, miten se korostaa henkilökohtaista jumalasuhdetta.
Luulen, että ylistyslaulut ovat vapauttaneet ihmisiä ilmaisemaan kiitollisuutta Jumalalle henkilökohtaisilla tavoilla. Kun lauletaan yhteislauluina ylistyslauluja, niin meitä usein kehotetaan keskittymään Jeesukseen ja monet sulkevat silmänsä. Silloin jokainen saa kiittää Jumalaa yksityisesti omassa pyhässä hetkessään, vaikka samalla kuitenkin lauletaan yhdessä seurakunnan kanssa. Edessä olevat soittajat ja laulajat johtavat ylistystä, mutta toimivat vain ikään kuin kuiskaajan roolissa, ja yleisönä eivät ole penkeissään istuvat ihmiset, vaan yleisönä on Jumala. Penkeissä olevat ihmiset ovat yhtälailla ylistäjiä kuin soittajat ja laulajatkin ja kaikki laulavat ylistystä Jumalalle.
Iloitsen siis seurakuntakulttuurin vapautumisesta ylistyksen tulon myötä. Toisaalta on jotain asioita, mitä suren. Tätä on nyt vaikea saada selkeästi sanottua, koska en ole pureksinut asiaa tarpeeksi. Korjaan vaikka myöhemmin, kunhan ehdin pohtia lisää.
Vaikka iloitsen siitä, että ylistyslaulut ovat jollain tavalla "henkilökohtaistaneet" ylistämisen kulttuuria, niin minusta tuntuu, että ne ovat tehneet siitä myös itsekeskeisempää. Monesti tärkeämmäksi ovat tulleet omat tunteet, kokemukset ja tuntemukset ylistyksestä ja sen aikana, kuin itse Hän, jota me palvomme.
Minusta tuntuu myös siltä, että nousussa ovat trendikkäät seurakunnat, joissa on hyvää ja laadukasta ylistysmusiikkia, seurakunnat jotka osaavat markkinoidaja brändätä itseään somessa, seurakunnat, joissa on osaavia tekijöitä, jotka osaavat loihtia tilaisuuksista upeita niin tekniikan, musiikin, valojen, puheiden, juontojen osalta kuin rukoustenkin osalta.
On mahtavaa, että ammattilaiset haluavat antaa ammattitaitonsa Jumalan käyttöön. En halua pilkata ketään, enkä puhua pahaa. Silti joskus mieleeni hiipii pieni kysymys...Entä jos tämä kaikki riisuttaisiin pois? Jos jäisi jäljelle vain ihmisiä, jotka eivät osaa laulaa nuotilleen, joilla ei ole uusinta tekniikka, ja pastorilla ei olisi lavakarismaa eikä oikeita vitsejä, eikä seurakunnalla edes hienoja tiloja. Millaisia tilaisuuksia ne olisivat? Jos show päättyisi, valot sammuisivat ja kenties intokin lopahtaisi, mitä jäisi jäljelle?
Erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten tapahtumissa olen miettinyt, että mitäs jos tämä show päättyisi, jos ei olisikaan bileitä, niin katoaisivatko nuoret? Tarvitsevatko nuoret todella kaikkea kuorrutusta tullakseen seurakuntaan?
Milloin me oikein aloimme ihailla ikkunan puitteita ja panostaa hienoihin kehyksiin niin paljon, että unohdimme katsoa mitä ikkunasta näkyy? Seurakuntiamme on siunattu paljolla, mutta olemmeko samalla menettäneet tai menettämässä jotain? Tarvitsemmeko me enää Jumalaa niin paljon?