Tiedän olevani armosta pelastettu, uskon kautta, en omien tekojeni. Mutta kun katson itseäni ja näen kuinka kaukana Kristuksen kaltaisuuesta vielä olen, turhaudun. Yritän pinnistellä ja ponnistella päästäkseni lähemmäksi Jumalaa, muuttuakseni Jeesuksen kaltaiseksi ja pyhittyäkseni. Ja kuitenkaan en pääse yhtään sen lähemmäksi Jumalaa, kuin nyt olen jo. Kaikki yritykseni ovat turhia.
Jumala tuntuu ikäänkuin sanovan: miksi etsit minua, tässä olen. Katso haavoja käsissäni ja jaloissani, tässä olen. Minä kuolin, jotta sinä saisit elämän.
Niin...En osaa kuvitella, millaista se on ollut opetuslapsille, kun he ovat ensin nähneet Jeesuksen kuoleman, eläneet sen läpi ja sitten Jeesus seisoo heidän edessään ylösnousseena!
Mitä Tuomas ajatteli, kun näki Jeesuksen? Kirkastuiko hänelle yhdessä hetkessä Jeesuksen ristinkuoleman merkitys? Vai oliko Jeesuksen taivaaseenastuminen se hetki, jolloin opetuslapset ymmärsivät? Vai tajusivatko he vasta Pyhän Hengen vuodatuksessa mistä tässä on kyse? Vai jossain siinä välillä? Kenties he eivät kokeneetkaan mitään suurta "valaistumista" , niin, että olisivat yhtäkkiä tajunneet kaiken? Entäs jos Jeesus opetti heille pikkuhiljaa, mitä risti merkitsi?
En kaipaa mitään suurta hengellistä tunnekokemusta, todennäköisesti en edes kestäisi sellaista. Kuitenkin toivon, että käsitteet synti, armo, jne. kirkastuisivat niin, että osaisin kertoa tästä elämäni kestävästä perustasta muillekin. Tahtoisin niin kovasti, että voisin kertoa Kuninkaastani ystävilleni, niin, että he ymmärtäisivät. Mutta kuinka voin puhua ymmärrettävästi, jos en itse ymmärrä?
Tai no, jos totta puhutaan, pelkään aivan valtavasti puhua Jumalasta ystävilleni ja jos yritän, ikäänkuin puolustelen. Tahtoisin olla rohkeampi, tahtoisin osata puhua Jumalasta yhtä luonnollisesti kuin mistä tahansa muusta asiasta. Toisaalta, en ole koskaan osannut puhua asioista, jotka tulevat liian lähelle...ja Jumala jos mikä tulee kohti.
Tämän maailmanajan lopun tapahtumia
1 viikko sitten