Hengellinen väkivalta

Sain luettavakseni Janne Villan kirjan Hengellinen väkivalta. Kirja voitti viime vuonna Vuoden kristillinen kirja - palkinnon, mutta ennakkoluulojeni takia en ole tarttunut siihen aikaisemmin. Olen yhdistänyt Janne Villan Kirkko ja kaupunki -lehteen, jonka lukeminen on yleensä vain ärsyttänyt konservatiivista sieluani.

Nyt kuitenkin joku onnekas yhteensattuma toi Hengellinen väkivalta-opuksen eteeni. Mitä enemmän olen sitä lukenut, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että tässä on todellinen helmi! Kirja on kattava teos hengellisestä väkivallasta, höystettynä ihmisten tarinoilla.

Kirja ei lähesty hengellistä väkivaltaa tieteen näkökulmasta, vaan enemmänkin toimittajan vinkkelistä. Kaikesta näkee, että Villa on todella perehtynyt aiheeseen ja käsittelee sitä erinomaisen monipuolisesti. Ammattilaisen ote näkyy myös tekstissä. Kirjaa on helppo lukea ja raskaan siitä tekee vain aihe, hengellinen väkivalta. Julmuuksista on raskasta lukea.

On raskasta myös tajuta pahuus ympärillä ja suuuttaa, että Nasaretilaisen nimissä tehdään niin paljon pahaa. Lukiessani huomaan kihiseväni raivosta. Se on sitä samaa raivoa, jota olen tuntenut, kun on tulllut taas esiin uusi hyväksikäyttötapaus jossain kristillisissä piireissä.

 Raivoon sisältyy myös avuttomuuden tunnetta. Miksei kukaan tee mitään? Miksi painetaan villasella se, mikä pitäisi käsitellä ja ennaltaehkäistä uudet tapaukset? Miksi pahan toiminnan annetaan jatkua? Sanotaanhan Raamatussakin jossain, että poistakaa paha keskuudestanne. MIksi sen sijaan siunaamme sen pahan hiljaisella hyväksynnällä? ( ei, minä en ole lestadiolainen)

Vaikka kirjan lukeminen on välillä vaikeaa sen aiheuttamien tunnereaktioiden vuoksi, niin silti sen lukeminen tuntuu tärkeältä. Minusta näistä asioista on tärkeä puhua, sillä ihmisten täytyy saada tietää! Kirjan takakannessa mainostetaan kirjaa otsikolla "Uskonnollista kuluttajavalistusta" ja sitä Janne Villan kirja todella on!

Mielestäni jokaisen kristityn pitäisi lukea tämä kirja! Ainakin seurakunta-aktiivien ja varsinkin niiden, jotka ovat vastuussa tai johtavat jotain seurakuntaa.

Haaveita päin!

Olen useamman vuoden ajan surrut sitä, että minulla ei ole ollut unelmia. Vähäisetkin haaveet, joita joskus on ollut, ovat haihtuneet taivaan tuuliin. Monissa yhteyksissä olen kuitenkin kuullut puhuttavan siitä, kuinka Jumala haluaa antaa meille unelmia, vieläpä suuria unelmia ja haluaa viedä meitä niitä  kohti. Minulla ei vain ole ollut unelmia, ei sen kummempia, kuin että valmistuisin koulusta ja saisin töitä. Ihme kyllä olen saanut nähdä yksi kerrallaan juuri tällaisten pienten ja arkisten unelmien toteutuvan ja Jumala on pitänyt ihan käsittämättömän hyvää huolta minusta.

Viime kesänä töissä sattui käsiini mielenkiintoinen kirja, Kaarina Davisin kirjoittama Irti oravanpyörästä. Työssään uupunut entinen sairaanhoitaja kertoo siitä, kuinka hän vähitellen kyllästyi oravanpyörässä juoksemiseen ja kulutuskeskeiseen elämäntapaansa, muutti perimäänsä sukutaloon ja alkoi elää omavaraisesti luonnon ehdoilla.

Oma oravanpyöräelämäni on vasta aluillaan ja minua ei niinkään puhutellut kirjassa se työstä irroittautuminen, vaan jokin muu. Käyn kyllä ihan mielelläni töissä. Tuo kirja kuitenkin pysäytti minut. Tuntui siltä, että sisälläni heräsi jokin pölyttynyt ja vanha haave, kenties lapsuuden ajoilta saakka mukana kulkenut kaipuu lähemmäs luontoa, maalle.

Siitä kirjan lukemisesta lähtien olen haaveillut jostain, millä ei ole vielä muotoa, eikä muita sanoja, kuin "talo maalla". Tällä hetkellä haave on täysin saavuttamattomissa, jossain valovuosien päässä. Talo jo sinänsä kuulostaa mahdottomalta, mutta Kaarinan kirjan ansiosta aloin haaveilla myös  omavaraisemmasta elämästä, oman ruoan viljelystä jne. Ja se jos mikä on saavuttamaton haave, olenhan pesunkestävä kaupunkilainen, patalaiska tekemään mitään käytännön hommia ja huono saamaan aikaan ylipäänsä mitään.

Eilen tämä unelma heräsi jälleen, kun aloin lukemaan Ismo Valkoniemen pientä punaista kirjaa Mammonan maailmasta Kuninkaan perilliseksi. Jokin siinäkin puhutteli kovasti. Kristittyinä meidät on tuotu mammmonan (rahan ja materian) maailmasta kuninkaan perillisiksi, eikä meidän tarvitse enää palvoa rahaa ja materiaa epäjumalana ja tavoitella niitä. Elämä Kuninkaan perillisenä on (sisäisesti) rikasta elämää ja Jeesuksessa meillä on (oikeasti!) kaikki, mitä me tarvitsemme.

Kirja laittoi minut pohtimaan omaa suhdettani materiaan, joka tuntuu hallitsevan minua aivan liikaa. Haalin itselleni kaikkea turhaa, vaikka haluaisin elää yksinkertaisesti ja ekologisesti. (Kirjat eivät ole turhia, eivät ainakaan kristilliset kirjat, joita ei saa kirjastoisa) Aloin taas haaveilla siitä, että voisin kuluttaa vähemmän..

Sitten eilenillalla katsoin tv7:lta todella hyvin tehdyn dokumentin Ruudun vangit, jossa käsiteltiin medioiden käytön (tv, netti, facebook, videopelit jne)  vaikutuksia ihmisin, medioiden sisältöjä ja mediariippuvuutta, ja sitten siinä oli haastateltu ihmisiä, jotka kertoivat kuinka olivat katkaisseet "mediariippuvuutensa". Ja omasta kokemuksestani tiedän, että se ei ole helppoa. Nämä ihmiset kertoivat, miten paljon enemmän aikaa heillä oli jäänyt hauskoihin harrastuksiin, Raamatun lukuun, toistensa kanssa olemiseen jne.

Silloin päätin, että kyllä, minunkin täytyy alkaa tehdä jotain konkreettista! Olisin heti paikalla eronnut facebookista, mutta sitten tajusin olevani parissa ryhmässä ylläpitäjänä ja tapaamisia yms. on miltei mahdoton sopia ihmisten kanssa nykyään ilman faboa. Tajusin kuitenkin, että minä käytän aivan liikaa aikaa ruudun ääressä (kuten nytkin...) ja sille on tehtävä jotain. Voin haaveilla loputtomasti siitä talosta maalla, kulutuksen vähentämisestä ja nettiriippuvuuden (?) katkaisemisesta, mutta haaveilu on turhaa, ellen ala kulkea haaveita päin.

Nyt siis alan päämäärätietoisemmin mennä kohti unelmaani, taloa maalla ja kaikkea mitä siihen liittyy. Yksi askel on varmaankin opetella tekemään asioita sen sijaan, että haaveilee ja kirjoittaa niistä.

Siispä Hyvää yötä!

Katso

Ärsyyntynyt täti tilittää

Minua ärsyttää ja tahdon ärsyttää teitäkin näin yön pimeinä tunteina. Ehkä provosoin tarkoituksella, mutta olen kyllästynyt olemaan vain hiljaa.

Viime aikoina minua on ärsyttänyt se, että suomalaista luonnonsuojelijaa pidetään suurena kärsivänä marttyyrinä, kun hän on luvatta tunkeutunut öljynporauslautalle ja joutunut venäläiseen vankilaan.

 Okei, öljynporaus arktisilta merialueilta on väärin, siis tarkoitus oli hyvä ja siihen päästiin. Okei, väkivaltaa ei käytetty. Siis keinotkin oli hyvät (vai oliko kaikki laillista?) ja okei, tuomio tuntuu liian kovalta rikokseen nähden.

Mutta. Olkoon kuinka hyvänsä, niin tunkeuduttiin luvatta alukselle pyrkimyksenä estää sen toiminta. Vaikka Sini  ansaitsee hatunnoston rohkeudesta, niin en silti ymmärrä mitä sankarillista siinä on, että tekee väärin saadakseen aikaan jotain hyvää? 

Ihmiset haluavat olla humaaneja, tiedostavia, ympäristöä rakastavia ja taistella oikeudenmukaisuuden ja ihmisarvon puolesta ja jakavat facebook-linkkejä aiheesta. Kahvipöytäkeskusteluissa hymistään Sinin puolesta ja ärsyttää, kun en itsekään uskalla vastustaa tuota hyminää ja provosoin vain blogin lukijoita.

Eniten minua ehkä ärsyttää median huomion epäoikeudenmukaisuus. Maailmassa on valtava määrä ihmisiä, jotka kärsivät vainoa tehtyään hyvää, mutta kukaan ei heitä muista. Heidän olonsa saattavat olla kurjemmat kuin Venäjän vankiloissa.