Jännä sana tuo herätys. Se on huuto, joka kaikuu nukkuvan korviin: "Herätys! Nouse ylös!" Samalla sillä tarkoitetaan hengellisen heräämisen aikaa, jolloin paljon ihmisiä kääntyy Jumalan puoleen.
Sitä me kristityt kai kaipaamme ja siitä haaveilemme, että suuri määrä ihmisiä tulisi tuntemaan elävän Jumalan ja Jeesuksen Vapahtajanaan ja saisi iankaikkisen elämän. Välillä kuitenkin tuntuu, että odotamme herätystä, puhumme siitä, haaveilemme siitä, mutta kuitenkin pelkäämme.
Minusta tuntuu, että on paljon ihmisiä, jotka olisivat valmiit uskomaan, jos vain joku heille kertoisi hyvät uutiset. Omassa lähipiirissänikin olisi varmaan ihmisiä, jotka etsivät Jumalaa. Jospa vain minä saisin rohkeuden avata suuni kun Jumala avaa tilaisuuden puhua. Jos me tavalliset kristityt (kuten minä), saisimme rohkeuden kertoa omalle tuttavapiirillemme evankeliumin tai sen, mitä Jeesus on meille tehnyt, niin varmasti sanoma leviäisi.
Ketään ei auta painostaa evankelioimaan, siitä ei synny kuin vahinkoa puolin ja toisin. Jospa jotenkin Jumala voisi itse herätellä meitä. Niin, ettemme odottaisi ehkä enää jotain mystistä herätystä, vaan että Jumala herättäisi meidät kristityt tuntemaan hätää ihmisten puolesta ja rohkaistuisimme kertomaan uskostamme. Jumala on se, joka uskon synnyttää, mutta Raamattukin sanoo, että usko tulee kuulemisesta. Kuinka he voivat kuulla, jos ei kukaan kerro? Auts.
Ehkä herätys ei ole jotain kaukaista, ehkä se on tässä ja nyt, omassa elämässäni Jumala tahtoo minua herätellä, jotta minä voisin olla hänen käytössään.
Katsoin Kalevi Lehtisen muistotilaisuudessa esitetyn videon netistä.
Israelin Orwell-painajainen
5 päivää sitten
Minulle tuli tuosta mieleen eräs opiskeluaikojen kesätyöpaikka, johon pääsin kun monena aiempana kesänä töissä ollut tyttö ei jostakin syystä päässytkään tulemaan. Kaikki olivat luonnollisesti surullisia ja sain kuulla kesän kuluessa usein, miten ikävää oli, ettei hän päässytkään. Ihmettelin vähän, kun he olivat niin kovin pettyneitä ja vaisuja ja koetin parhaani mukaan korvata menetystä. Viimeisenä työpäivänä selvisi sitten syy, kun sain läksiäislahjaksi hengellisen kirjan: kaikki muut työntekijät olivat uskossa ja läsnäoloni oli estänyt heitä vapaasti keskustelemasta uskonasioista mm. kahvitunneilla. Itse asiassa kukaan ei ollut voinut koko kesänä puhua sanaakaan uskostaan. Siksi he olivat olleet niin masentuneita ja vaisuja. Ja minä kun olisin niiin mielelläni kuunnellut. Olin vuosia toivonut voivani tulla oikeasti uskoon niin kuin jotkut luokkatoverini ja saavani selville, missä se juju oikein on. No tuli minunkin vuoroni muutaman vuoden kuluttua.
VastaaPoistaEn voi moittia noita työtovereita kun en itse ole yhtään parempi. Ties kuinka moni on kulkenut ohi ihmetellen, miten tulla uskoon ja kenen kanssa asiasta voisi puhua.
Surullista, onneksi Jumala piti susta kuitenkin huolen. Surullisinta on, että itse tulee toimittua ihan samoin. En tiedä mikä tekee uskosta kertomisesta niin vaikeaa. Ja miksi on helpompi puhua jollekin tuntemattomalle kadulla, kuin kertoa ihmisille, joita tapaa päivittäin...
VastaaPoista