Pitkästä aikaa

Blogi on vielä pystyssä, en oikein tiedä mitä tämän kanssa tekisin.

Netin käyttöni ei ole kyllä yhtään vähentynyt blogin alasajon myötä, vaikka sitä vähän toivoin. Olen vain siirtynyt muihin sosiaalisiin medioihin entistä enemmän. Jossain vaiheessa pohdin netistä luopumista kokonaan, mutta se taitaa olla mahdotonta ihan käytännöllisistä syistä.

Nyt kun on kesä, voisi pistää netin oikeasti katkolle vähäksi aikaa. Poden syyllisyyttä siitä, että tuhlaan Jumalan antamaa elämän lahjaa päivystämällä tässä koneen ääressä tuntitolkulla.

Toinen asia, mitä olen pohtinut, on se, että tahtoisin elää yksinkertaisempaa elämää ja tuhlata vähemmän rahojani turhaan. Olen kuunnellut joitain Gospel for Asia järjestön perustajan K.P. Yohannanin puheita, jotka ovat koskettaneet ja lukenut hänen kirjojaan, joita lukiessa silmät avautuvat hetkeksi sille todellisuudelle, missä suurin osa maailman ihmisiä elää. Ohikiitävän hetken ajan oma elämä tuntuu tuhlailevalta ja hukkaan heitetyltä. Kunnes taas maailman huolet valtaavat mielen.

Näyttäisi siltä, että juuri siellä, missä inhimillisesti ajateltuna on huonommat olosuhteet elää kristittynä, onkin kristittyjen elämä jotenkin aidompaa, elävämpää ja todellisempaa. Sen rinnalla oma länsimainen "sohvaperunakristillisyyteni" tuntuu niin tyhjältä.

Käyn hengellisissä tilaisuuksissa viihdyttääkseni itseäni, kuuntelen kristillistä musiikkia, luen kristillisiä kirjoja viihdyttääkseni itseäni. Minulla on vapaus lukea Raamattua ja varaa omistaa useampikin Raamattu, mutta silti en lue tuota kirjaa riittävästi. Minulla seurakunta, jossa on monia eri tilaisuuksia, kaikkiin mahdollisiin tarpeisiin. Minulla on kaikki mahdollinen, mitä vain voin kuvitella tarvitsevani uskonelämäni tukemiseen ja silti uskoni on niin heikkoa.

Aivan kuin olisin pöydän ääressä, joka on kukkuroillaan kaikkia kristillisyyden herkkuja ja voisin vain kättä ojentamalla ottaa mitä ikinä tarvitsen. Ja kuitenkin minä näen nälkää. Toisella puolen maailmaa taas kristityillä ei ole mitään,  ei edes raamattuja. He istuvat tyhjän pöydän ääressä, mutta sen sijaan, että olisivat kuolemassa nälkään, he ovatkin kylläisiä ja heillä on, mistä jakaa muillekin! Heillä on jotain, mitä minulla ei ole.  Tulee mieleen ilmestyskirjan sanat Laodikean seurakunnalle: "Sinä kerskut, että olet rikas, entistäkin varakkaampi, etkä tarvitse enää mitään. Et tajua, mikä todella olet: surkea ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston." Ilm. 3:17

Laodikean seurakunnalle osoitetut sanat osuvat juuri minuun. Tunnen syyllisyyttä elämäntavastani, siitä, että omistan niin paljon tavaroita, kulutan tavaroita jne.Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että olen niin kyllästetty kristillisyydellä, mutta kuitenkaan minulla ei ole mitään, mitä voisin jakaa muille. Lopulta kaikki se, mitä luulin omistavani, kaikki se tietomäärä ja hengellisyys, mitä minulla on, ne kaikki valuvat kuin hiekka sormien lävitse ja tajuan, ettei minulla ole mitään.

Jeesus sanoi, että älkää kootko aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste tekevät tuhojaan, vaan kootkaa aarteita taivaaseen. Minä olen koonnut maan päälle, mutta taivaassa minulla ei ole mitään. Kaikki tämä palaa kerran, mutta se, mikä on ikuista, se kestää. Voi, tahtoisin ennemmin koota aarteita taivaaseen, tahtoisin kertoa ihmisille ilosanomaa, tahtoisin levittää arjessa Jumalan tuntemista ja hänen valoaan. Tahtoisin antaa omastani enemmän, tahtoisin tehdä sen, mihin Jumala minua kutsuu, mitä ikinä se onkaan. Ja koen syyllisyyttä kun  tuntuu, etten riitä.

No, syyllisyyden kokemisesta ei varmaan ole mitään hyötyä, ellei se aja minua Jumalan luo. Ja kun tulen Jumalan luo, avaan Raamatun, niin ehkä tajuan, mikä koko jutun pointti on. Syntini on sovitettu, Jeesus teki sen ja lopulta tässä uskossa on kyse Jeesuksen seuraamisesta. Ja kun olen kerran sanonut Jeesukselle "tahdon" ja lähtenyt häntä seuraamaan, niin hän ei ikinä heitä minua pois. Ei ikinä.