Mitä Jeesuksen ristinkuolema merkitsee arjen haasteiden ja taisteluiden keskellä?
Haluan löytää vastauksen tähän yksinkertaiseen kysymykseen, joka kuitenkin on todella merkittävä oman elämäni kannalta. Jumala, voisitko auttaa minua?
En jaksa enää riviäkään teoriaa: minä kaipaan käytännöllistä vastausta nyt! En kaipaa filosofista ja yleisluontoista pohdintaa, kaipaan täsmävastausta juuri näihin elämäni ongelmiin.
Olen huomannut, että Jumala pitää omistaan kiinni ja hänellä on keinonsa herättää meidän huomiomme. Minä olin luisumassa välinpitämättömyyteen, kun sinä, Jumala, toit elämääni asioita, jotka ovat pakottaneet minut huutamaan apua ja etsimään sinua. Huomaan etten selviä ilman sinua. Minä luulin olevani jotenkin taisteluiden yläpuolella, kun uskon sinuun. Olin väärässä. Olen taisteluiden keskipisteessä, maalitauluna itseasiassa.
Jumala, Sinä tahdot, että minä aina etsisin sinun kasvojasi. Sinä tahdot, että olisin sinusta täysin riippuvainen. Tämä maailma on kuitenkin vienyt huomioni, kiire sokaissut silmäni ja luulen tulevani toimeen ilmankin sinua. Se on vale! Se on katala petos, jonka valehtelija ja valheen isä on laskenut liikkeelle. Minä en pärjää ilman sinua, Jumala, en hetkeäkään.
En tarkoita vain sitä, että elämästäni katoaa kaikki ilo ja siitä tulee harmaata ja mautonta ilman sinua, Jumala. Tarkoitan, että häviän joka ikisen taistelun ilman sinua. Vihollinen, joka on tullut vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan ryöstää minut puhtaaksi, jos yritän elää ilman sinua. Nimittäin ilman sinua olen täysin avuton ja aseeton hyökkäyksiä vastaan. Eivätkä ne hyökkäykset tule ulkoapäin, vaan sisältä, omasta itsestäni. Tarvitsen jatkuvasti sinun armoasi.
Jeesus, mitä verinen ja brutaali kuolemasi merkitsee minulle tänään, minun arjen taisteluissani?
torstai 26. heinäkuuta 2012
sunnuntai 1. heinäkuuta 2012
Hiljainen luottamus
Kuuntelen parhaillaan Hanna-Maria Heleniuksen Hetki -levyä. Tykkään erityisesti levyn sanoituksista. Äsken soi kappale, joka muistutti hiljaisesta luottamuksesta.
Ehkä Jumala tietää tien jokaisen ihmisen sydämeen ja tahtoo kohdata meistä jokaista omalla erityisellä tavalla. Minä en kaipaa maata järisyttäviä kokemuksia, vaan enemmänkin sitä, että Jumala osoittaisi arjen keskellä, että hän on todellinen ja hän toimii tänäänkin. En halua Jumalaa, jonka perässä täytyy juosta erilaisissa tilaisuuksissa. Kaipaan häntä silloin, kun tiskivuori tuntuu ylitsepääsemättömän suurelta, tai silloin, kun en tiedä mitä sanoa ystävälle, joka kysyy neuvoa vaikeassa asiassa.
"Näin sanoo Herra Jumala, Israelin Pyhä: -- Jos käännytte ja pysytte levollisina, te pelastutte, hiljainen luottamus on teidän voimanne..."Jes. 30:15Niinpä, hiljainen luottamus on meidän voimamme! Vaan kuinka tuon hiljaisen luottamuksen voisi saavuttaa? Kuinka voi luottaa siihen, mitä ei vielä näe? Kuinka voi jaksaa uskoa, että elämän solmuistakin syntyy jotain kaunista? Haluaisin sellaisen uskon, joka loistaisi valoa arjen tylsien ja kipeidenkin hetkien keskelle. Silloin kun mikään ei tunnu miltään tai kaikki tuntuu aivan liikaa, juuri silloin tarvitsen erityisen paljon hiljaista luottamusta Jumalaan. Varmuutta siitä, että Jumala on kanssani ja johtaa askeleitani.
"Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. " Hepr 11:1 (KR 33/38)Ehkä Jumala tahtoo vahvistaa luottamustamme häneen pienten asioiden kautta. Hän vastaa arjen pieniin rukouksiin, johtaa pienissä asioissa, tuo jokaiseen päivään jotain ainutlaatuisen kaunista ja avaa silmiä arjen ihmeille. Kenties hän haluaa minun elävän juuri nyt tässä ja pysähtyvän ihailemaan pihapuussa hyppiviä lintuja, tuntemaan auringon lämmön ihollani ja kiittämään ateriasta, jonka sain jakaa ystävän kanssa.
Ehkä Jumala tietää tien jokaisen ihmisen sydämeen ja tahtoo kohdata meistä jokaista omalla erityisellä tavalla. Minä en kaipaa maata järisyttäviä kokemuksia, vaan enemmänkin sitä, että Jumala osoittaisi arjen keskellä, että hän on todellinen ja hän toimii tänäänkin. En halua Jumalaa, jonka perässä täytyy juosta erilaisissa tilaisuuksissa. Kaipaan häntä silloin, kun tiskivuori tuntuu ylitsepääsemättömän suurelta, tai silloin, kun en tiedä mitä sanoa ystävälle, joka kysyy neuvoa vaikeassa asiassa.
torstai 21. kesäkuuta 2012
Jag tror, jag tror på sommaren...
Joka vuosi se tulee, vaikka ei uskoisi.
Kesä.
Kesä.
Kesällä on jotenkin helpompi uskoa Jumalan hyvyyteen ja armoon,
ei tarvitse katsoa kuin ulos ikkunasta,
niin jo sydän täyttyy kiitoksesta.
.
Nautitaan valosta ja luonnon kauneudesta.
Juhannuksen rauhasta, joka saavuttaa kivisimmänkin kaupungin.
Juhannuksen rauhasta, joka saavuttaa kivisimmänkin kaupungin.
Siunattua juhannusta!
(ja varjelusta juhannusliikenteeseen)
(ja varjelusta juhannusliikenteeseen)
toivotteleepi
Anna
keskiviikko 20. kesäkuuta 2012
Antaa virran viedä, minä kellun
Tuntuu kuin olisin suuressa ja vuolaassa virrassa, joka vie minua eteenpäin. Välillä vauhti huimaa päätä, välillä taas pysyn paikoillani. Jostain syystä en jaksa edes välittää minne suuntaan virta minua vie. Tunnen olevani oikeassa paikassa tällä hetkellä, enkä viitsi miettiä tulevaisuutta. Minun pitäisi vakavissani hakea töitä, mutta jotenkin tämä "virrassa kelluminen" on niin mukavaa. Olenhan nyt "lomalla".
Oikeastaan olen vähän huolissani, kun minulla on niin välinpitämätön olo, vaikka mokasin juuri hyvän mahdollisuuden saada töitä syksyksi. En tiedä tuleeko toista mahdollisuutta kovin pian. Harmittaa ja minun pitäisi repiä hiuksiani ja olla ihan huolissani miten pärjään syksyn, mutta jostain syystä olen ihan rauhallinen.
Uskon Jumalan johdatukseen, mutta voiko hän johdattaa, vaikka antaisin asioiden mennä omalla painollaan, enkä stressaisi? Onko Jumalan johdatus kuin virta, joka vie, ja jossa voi vain kellua tekemättä mitään? Vai onko minun uitava vähän itsekin, jotta Jumalan suunnitelma toteutuu? Mietin tätä muidenkin asioiden kohdalla.
Tämän kesän olen vain "kelluskellut" ja antanut virran viedä milloin minnekin, mutta kauhean aktiivisesti en ole nähnyt vaivaa minkään asian eteen. Jumala vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen, sanotaan. Onko sitten niin, että Jumala kyllä herättää minutkin aktiivisesti etsimään töitä ja tavoittelemaan unelmiani, sitten kun on niiden aika.
Jos nyt onkin vielä levon aika? Tämä kesäkuu on kyllä ollut unohtumaton: reissausta pohjoisesta ihan etelään asti tapaamaan mahtavia ystäviä ja sukulaisia! rentoutumista ja lepoa. Kiitos Jeesus kun järjestit minulle "lomaa". Ensi viikkoon on vielä pitkä aika. Onhan?
Oikeastaan olen vähän huolissani, kun minulla on niin välinpitämätön olo, vaikka mokasin juuri hyvän mahdollisuuden saada töitä syksyksi. En tiedä tuleeko toista mahdollisuutta kovin pian. Harmittaa ja minun pitäisi repiä hiuksiani ja olla ihan huolissani miten pärjään syksyn, mutta jostain syystä olen ihan rauhallinen.
Uskon Jumalan johdatukseen, mutta voiko hän johdattaa, vaikka antaisin asioiden mennä omalla painollaan, enkä stressaisi? Onko Jumalan johdatus kuin virta, joka vie, ja jossa voi vain kellua tekemättä mitään? Vai onko minun uitava vähän itsekin, jotta Jumalan suunnitelma toteutuu? Mietin tätä muidenkin asioiden kohdalla.
Tämän kesän olen vain "kelluskellut" ja antanut virran viedä milloin minnekin, mutta kauhean aktiivisesti en ole nähnyt vaivaa minkään asian eteen. Jumala vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen, sanotaan. Onko sitten niin, että Jumala kyllä herättää minutkin aktiivisesti etsimään töitä ja tavoittelemaan unelmiani, sitten kun on niiden aika.
Jos nyt onkin vielä levon aika? Tämä kesäkuu on kyllä ollut unohtumaton: reissausta pohjoisesta ihan etelään asti tapaamaan mahtavia ystäviä ja sukulaisia! rentoutumista ja lepoa. Kiitos Jeesus kun järjestit minulle "lomaa". Ensi viikkoon on vielä pitkä aika. Onhan?
perjantai 8. kesäkuuta 2012
Rakastan elämää!
Kiitos, Jumala, elämän lahjasta! Kiitos vuodenajoista ja suloisesta kesästä. Kiitos auringosta ja sateesta, linnuista ja luonnon kauneudesta. Koko luomakunta julistaa sinun ihmeellisyyttäsi ja suuruuttasi, Jumala. Kiitos puhtaista vesistä, avarasta taivaasta ja puiden ja maan vihreydestä. Kaiken olet tarkkaan suunnitellut ja kaikesta sinä huolehdit. Kiitos, että saan vain levätä sinun hyvyydessäsi. Kiitos kaikesta, mitä olet minulle lahjoittanut.
Ihana maa on tullut osakseni, kaunis perintö on minulle annettu.Ps. 16:6
Kiitos tästä paratiisista maan päällä, jossa saan olla vieraana. Olet opettanut minulle niin paljon elämästä ja sinusta täällä. Ennen kaikkea tahdon kiittää , että olet luonut minut tähän, näiden rakkaiden keskelle. Tunnen itseni niin rikkaaksi kun minulla on näin ihanat ja uskolliset tukijoukot ja esirukoilijat. En tiedä miten selviän elämästä sitten joskus, kun he saavuttavat maaliviivan. Onneksi on nämä hetket yhdessä, joita ei kukaan voi minulta viedä.
Kiitos elämästä!
Ihana maa on tullut osakseni, kaunis perintö on minulle annettu.Ps. 16:6
Kiitos tästä paratiisista maan päällä, jossa saan olla vieraana. Olet opettanut minulle niin paljon elämästä ja sinusta täällä. Ennen kaikkea tahdon kiittää , että olet luonut minut tähän, näiden rakkaiden keskelle. Tunnen itseni niin rikkaaksi kun minulla on näin ihanat ja uskolliset tukijoukot ja esirukoilijat. En tiedä miten selviän elämästä sitten joskus, kun he saavuttavat maaliviivan. Onneksi on nämä hetket yhdessä, joita ei kukaan voi minulta viedä.
Kiitos elämästä!
tiistai 5. kesäkuuta 2012
Pitkästä aikaa
Blogi on vielä pystyssä, en oikein tiedä mitä tämän kanssa tekisin.
Netin käyttöni ei ole kyllä yhtään vähentynyt blogin alasajon myötä, vaikka sitä vähän toivoin. Olen vain siirtynyt muihin sosiaalisiin medioihin entistä enemmän. Jossain vaiheessa pohdin netistä luopumista kokonaan, mutta se taitaa olla mahdotonta ihan käytännöllisistä syistä.
Nyt kun on kesä, voisi pistää netin oikeasti katkolle vähäksi aikaa. Poden syyllisyyttä siitä, että tuhlaan Jumalan antamaa elämän lahjaa päivystämällä tässä koneen ääressä tuntitolkulla.
Toinen asia, mitä olen pohtinut, on se, että tahtoisin elää yksinkertaisempaa elämää ja tuhlata vähemmän rahojani turhaan. Olen kuunnellut joitain Gospel for Asia järjestön perustajan K.P. Yohannanin puheita, jotka ovat koskettaneet ja lukenut hänen kirjojaan, joita lukiessa silmät avautuvat hetkeksi sille todellisuudelle, missä suurin osa maailman ihmisiä elää. Ohikiitävän hetken ajan oma elämä tuntuu tuhlailevalta ja hukkaan heitetyltä. Kunnes taas maailman huolet valtaavat mielen.
Näyttäisi siltä, että juuri siellä, missä inhimillisesti ajateltuna on huonommat olosuhteet elää kristittynä, onkin kristittyjen elämä jotenkin aidompaa, elävämpää ja todellisempaa. Sen rinnalla oma länsimainen "sohvaperunakristillisyyteni" tuntuu niin tyhjältä.
Käyn hengellisissä tilaisuuksissa viihdyttääkseni itseäni, kuuntelen kristillistä musiikkia, luen kristillisiä kirjoja viihdyttääkseni itseäni. Minulla on vapaus lukea Raamattua ja varaa omistaa useampikin Raamattu, mutta silti en lue tuota kirjaa riittävästi. Minulla seurakunta, jossa on monia eri tilaisuuksia, kaikkiin mahdollisiin tarpeisiin. Minulla on kaikki mahdollinen, mitä vain voin kuvitella tarvitsevani uskonelämäni tukemiseen ja silti uskoni on niin heikkoa.
Aivan kuin olisin pöydän ääressä, joka on kukkuroillaan kaikkia kristillisyyden herkkuja ja voisin vain kättä ojentamalla ottaa mitä ikinä tarvitsen. Ja kuitenkin minä näen nälkää. Toisella puolen maailmaa taas kristityillä ei ole mitään, ei edes raamattuja. He istuvat tyhjän pöydän ääressä, mutta sen sijaan, että olisivat kuolemassa nälkään, he ovatkin kylläisiä ja heillä on, mistä jakaa muillekin! Heillä on jotain, mitä minulla ei ole. Tulee mieleen ilmestyskirjan sanat Laodikean seurakunnalle: "Sinä kerskut, että olet rikas, entistäkin varakkaampi, etkä tarvitse enää mitään. Et tajua, mikä todella olet: surkea ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston." Ilm. 3:17
Laodikean seurakunnalle osoitetut sanat osuvat juuri minuun. Tunnen syyllisyyttä elämäntavastani, siitä, että omistan niin paljon tavaroita, kulutan tavaroita jne.Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että olen niin kyllästetty kristillisyydellä, mutta kuitenkaan minulla ei ole mitään, mitä voisin jakaa muille. Lopulta kaikki se, mitä luulin omistavani, kaikki se tietomäärä ja hengellisyys, mitä minulla on, ne kaikki valuvat kuin hiekka sormien lävitse ja tajuan, ettei minulla ole mitään.
Jeesus sanoi, että älkää kootko aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste tekevät tuhojaan, vaan kootkaa aarteita taivaaseen. Minä olen koonnut maan päälle, mutta taivaassa minulla ei ole mitään. Kaikki tämä palaa kerran, mutta se, mikä on ikuista, se kestää. Voi, tahtoisin ennemmin koota aarteita taivaaseen, tahtoisin kertoa ihmisille ilosanomaa, tahtoisin levittää arjessa Jumalan tuntemista ja hänen valoaan. Tahtoisin antaa omastani enemmän, tahtoisin tehdä sen, mihin Jumala minua kutsuu, mitä ikinä se onkaan. Ja koen syyllisyyttä kun tuntuu, etten riitä.
No, syyllisyyden kokemisesta ei varmaan ole mitään hyötyä, ellei se aja minua Jumalan luo. Ja kun tulen Jumalan luo, avaan Raamatun, niin ehkä tajuan, mikä koko jutun pointti on. Syntini on sovitettu, Jeesus teki sen ja lopulta tässä uskossa on kyse Jeesuksen seuraamisesta. Ja kun olen kerran sanonut Jeesukselle "tahdon" ja lähtenyt häntä seuraamaan, niin hän ei ikinä heitä minua pois. Ei ikinä.
Netin käyttöni ei ole kyllä yhtään vähentynyt blogin alasajon myötä, vaikka sitä vähän toivoin. Olen vain siirtynyt muihin sosiaalisiin medioihin entistä enemmän. Jossain vaiheessa pohdin netistä luopumista kokonaan, mutta se taitaa olla mahdotonta ihan käytännöllisistä syistä.
Nyt kun on kesä, voisi pistää netin oikeasti katkolle vähäksi aikaa. Poden syyllisyyttä siitä, että tuhlaan Jumalan antamaa elämän lahjaa päivystämällä tässä koneen ääressä tuntitolkulla.
Toinen asia, mitä olen pohtinut, on se, että tahtoisin elää yksinkertaisempaa elämää ja tuhlata vähemmän rahojani turhaan. Olen kuunnellut joitain Gospel for Asia järjestön perustajan K.P. Yohannanin puheita, jotka ovat koskettaneet ja lukenut hänen kirjojaan, joita lukiessa silmät avautuvat hetkeksi sille todellisuudelle, missä suurin osa maailman ihmisiä elää. Ohikiitävän hetken ajan oma elämä tuntuu tuhlailevalta ja hukkaan heitetyltä. Kunnes taas maailman huolet valtaavat mielen.
Näyttäisi siltä, että juuri siellä, missä inhimillisesti ajateltuna on huonommat olosuhteet elää kristittynä, onkin kristittyjen elämä jotenkin aidompaa, elävämpää ja todellisempaa. Sen rinnalla oma länsimainen "sohvaperunakristillisyyteni" tuntuu niin tyhjältä.
Käyn hengellisissä tilaisuuksissa viihdyttääkseni itseäni, kuuntelen kristillistä musiikkia, luen kristillisiä kirjoja viihdyttääkseni itseäni. Minulla on vapaus lukea Raamattua ja varaa omistaa useampikin Raamattu, mutta silti en lue tuota kirjaa riittävästi. Minulla seurakunta, jossa on monia eri tilaisuuksia, kaikkiin mahdollisiin tarpeisiin. Minulla on kaikki mahdollinen, mitä vain voin kuvitella tarvitsevani uskonelämäni tukemiseen ja silti uskoni on niin heikkoa.
Aivan kuin olisin pöydän ääressä, joka on kukkuroillaan kaikkia kristillisyyden herkkuja ja voisin vain kättä ojentamalla ottaa mitä ikinä tarvitsen. Ja kuitenkin minä näen nälkää. Toisella puolen maailmaa taas kristityillä ei ole mitään, ei edes raamattuja. He istuvat tyhjän pöydän ääressä, mutta sen sijaan, että olisivat kuolemassa nälkään, he ovatkin kylläisiä ja heillä on, mistä jakaa muillekin! Heillä on jotain, mitä minulla ei ole. Tulee mieleen ilmestyskirjan sanat Laodikean seurakunnalle: "Sinä kerskut, että olet rikas, entistäkin varakkaampi, etkä tarvitse enää mitään. Et tajua, mikä todella olet: surkea ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston." Ilm. 3:17
Laodikean seurakunnalle osoitetut sanat osuvat juuri minuun. Tunnen syyllisyyttä elämäntavastani, siitä, että omistan niin paljon tavaroita, kulutan tavaroita jne.Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että olen niin kyllästetty kristillisyydellä, mutta kuitenkaan minulla ei ole mitään, mitä voisin jakaa muille. Lopulta kaikki se, mitä luulin omistavani, kaikki se tietomäärä ja hengellisyys, mitä minulla on, ne kaikki valuvat kuin hiekka sormien lävitse ja tajuan, ettei minulla ole mitään.
Jeesus sanoi, että älkää kootko aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste tekevät tuhojaan, vaan kootkaa aarteita taivaaseen. Minä olen koonnut maan päälle, mutta taivaassa minulla ei ole mitään. Kaikki tämä palaa kerran, mutta se, mikä on ikuista, se kestää. Voi, tahtoisin ennemmin koota aarteita taivaaseen, tahtoisin kertoa ihmisille ilosanomaa, tahtoisin levittää arjessa Jumalan tuntemista ja hänen valoaan. Tahtoisin antaa omastani enemmän, tahtoisin tehdä sen, mihin Jumala minua kutsuu, mitä ikinä se onkaan. Ja koen syyllisyyttä kun tuntuu, etten riitä.
No, syyllisyyden kokemisesta ei varmaan ole mitään hyötyä, ellei se aja minua Jumalan luo. Ja kun tulen Jumalan luo, avaan Raamatun, niin ehkä tajuan, mikä koko jutun pointti on. Syntini on sovitettu, Jeesus teki sen ja lopulta tässä uskossa on kyse Jeesuksen seuraamisesta. Ja kun olen kerran sanonut Jeesukselle "tahdon" ja lähtenyt häntä seuraamaan, niin hän ei ikinä heitä minua pois. Ei ikinä.
tiistai 15. toukokuuta 2012
Avoin kirje Jumalalle
Jumala, oletko siellä yhä? En ole pitänyt yhteyttä aikoihin. Lupasin järjestää aikaa, että ehdittäisiin kunnolla jutella, mutta jotenkin se on vain jäänyt. Olen luistanut kaikista hetkistä, jolloin olisimme voineet olla kahden. Minulla on paha mieli siitä, että olen pettänyt luottamuksesi.
En itsekään ymmärrä, miksi aina pakenen sinua. Tai kyllä minä taidan tietää. Luulen, että minua vaivaa se sama asia, mikä jo paratiisissa erotti ihmiset sinusta. Syyllisyys. On helpompi piileskellä pimeässä, kuin tulla läheisyyteesi, joka valaisee. Tuntuu helpommalta jatkaa syyllisyyden painamaa elämää, kuin selvittää asiat. En halua tulla läheisyyteesi, koska tiedän, ettet hyväksy pahoja ajatuksiani, tekojani, sanojani ja katkeruutta, jota hiljaa kasvatan. Synti ei ole vain joku pahe tai ulkoinen asia, synti on sydämessäni. Se on sitä, etten tahdo totella sinua, Jumala ja vaiennan omantunnon huudot.
Pelkään, että olen tiellä, joka johtaa ennen pitkää uskon kylmenemiseen. Ehkä niin on jo alkanut tapahtua. Herra pelasta minut! Minä vihaan elämää, jos se on tällaista, kuollutta elämää. Näen ympärilläni esimerkkejä siitä, että elämä voisi olla paljon rikkaampaa, jos sen eläisi täysillä sinun kanssasi. Tuntuu pahalta olla kuiva ohdake, kun voisi kukoistaa sinun puutarhassasi, Jumala.
Olen väsynyt leikkimään hyvää kristittyä. Ristiriita elämäni todellisuuden ja uskoni välillä tuntuu niin suurelta. Haluaisin oikeasti elää sinun seuraajanasi, olla radikaali ja kokea sen, että sinä olet todellinen ja elävä Jumala. Haluaisin nähdä ihmisten muuttuvan ja tulevan uskoon. Haluaisin nähdä ihmeitä ja rukousvastauksia. Haluaisin uskoa, että toivottomia tapauksia ei ole. Mutta kuinka jaksan uskoa siihen muiden kohdalla, jos en jaksa uskoa muutosta mahdolliseksi omallakaan kohdalla, enkä osaa itsekään elää uskoa todeksi?
(Surullista, että saan nämäkin asiat sanottua sinulle, Jumala, vasta kun kirjoitan ne tänne. Blogista luopuminen on edelleen mietinnässä ja haluaisin saada selvyyden, mitä tulisi tehdä)
En itsekään ymmärrä, miksi aina pakenen sinua. Tai kyllä minä taidan tietää. Luulen, että minua vaivaa se sama asia, mikä jo paratiisissa erotti ihmiset sinusta. Syyllisyys. On helpompi piileskellä pimeässä, kuin tulla läheisyyteesi, joka valaisee. Tuntuu helpommalta jatkaa syyllisyyden painamaa elämää, kuin selvittää asiat. En halua tulla läheisyyteesi, koska tiedän, ettet hyväksy pahoja ajatuksiani, tekojani, sanojani ja katkeruutta, jota hiljaa kasvatan. Synti ei ole vain joku pahe tai ulkoinen asia, synti on sydämessäni. Se on sitä, etten tahdo totella sinua, Jumala ja vaiennan omantunnon huudot.
Pelkään, että olen tiellä, joka johtaa ennen pitkää uskon kylmenemiseen. Ehkä niin on jo alkanut tapahtua. Herra pelasta minut! Minä vihaan elämää, jos se on tällaista, kuollutta elämää. Näen ympärilläni esimerkkejä siitä, että elämä voisi olla paljon rikkaampaa, jos sen eläisi täysillä sinun kanssasi. Tuntuu pahalta olla kuiva ohdake, kun voisi kukoistaa sinun puutarhassasi, Jumala.
Olen väsynyt leikkimään hyvää kristittyä. Ristiriita elämäni todellisuuden ja uskoni välillä tuntuu niin suurelta. Haluaisin oikeasti elää sinun seuraajanasi, olla radikaali ja kokea sen, että sinä olet todellinen ja elävä Jumala. Haluaisin nähdä ihmisten muuttuvan ja tulevan uskoon. Haluaisin nähdä ihmeitä ja rukousvastauksia. Haluaisin uskoa, että toivottomia tapauksia ei ole. Mutta kuinka jaksan uskoa siihen muiden kohdalla, jos en jaksa uskoa muutosta mahdolliseksi omallakaan kohdalla, enkä osaa itsekään elää uskoa todeksi?
(Surullista, että saan nämäkin asiat sanottua sinulle, Jumala, vasta kun kirjoitan ne tänne. Blogista luopuminen on edelleen mietinnässä ja haluaisin saada selvyyden, mitä tulisi tehdä)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
