Tiedän olevani armosta pelastettu, uskon kautta, en omien tekojeni. Mutta kun katson itseäni ja näen kuinka kaukana Kristuksen kaltaisuuesta vielä olen, turhaudun. Yritän pinnistellä ja ponnistella päästäkseni lähemmäksi Jumalaa, muuttuakseni Jeesuksen kaltaiseksi ja pyhittyäkseni. Ja kuitenkaan en pääse yhtään sen lähemmäksi Jumalaa, kuin nyt olen jo. Kaikki yritykseni ovat turhia.
Jumala tuntuu ikäänkuin sanovan: miksi etsit minua, tässä olen. Katso haavoja käsissäni ja jaloissani, tässä olen. Minä kuolin, jotta sinä saisit elämän.
Niin...En osaa kuvitella, millaista se on ollut opetuslapsille, kun he ovat ensin nähneet Jeesuksen kuoleman, eläneet sen läpi ja sitten Jeesus seisoo heidän edessään ylösnousseena!
Mitä Tuomas ajatteli, kun näki Jeesuksen? Kirkastuiko hänelle yhdessä hetkessä Jeesuksen ristinkuoleman merkitys? Vai oliko Jeesuksen taivaaseenastuminen se hetki, jolloin opetuslapset ymmärsivät? Vai tajusivatko he vasta Pyhän Hengen vuodatuksessa mistä tässä on kyse? Vai jossain siinä välillä? Kenties he eivät kokeneetkaan mitään suurta "valaistumista" , niin, että olisivat yhtäkkiä tajunneet kaiken? Entäs jos Jeesus opetti heille pikkuhiljaa, mitä risti merkitsi?
En kaipaa mitään suurta hengellistä tunnekokemusta, todennäköisesti en edes kestäisi sellaista. Kuitenkin toivon, että käsitteet synti, armo, jne. kirkastuisivat niin, että osaisin kertoa tästä elämäni kestävästä perustasta muillekin. Tahtoisin niin kovasti, että voisin kertoa Kuninkaastani ystävilleni, niin, että he ymmärtäisivät. Mutta kuinka voin puhua ymmärrettävästi, jos en itse ymmärrä?
Tai no, jos totta puhutaan, pelkään aivan valtavasti puhua Jumalasta ystävilleni ja jos yritän, ikäänkuin puolustelen. Tahtoisin olla rohkeampi, tahtoisin osata puhua Jumalasta yhtä luonnollisesti kuin mistä tahansa muusta asiasta. Toisaalta, en ole koskaan osannut puhua asioista, jotka tulevat liian lähelle...ja Jumala jos mikä tulee kohti.
Israelin Orwell-painajainen
1 viikko sitten
Usein ihmisiä, jotka puhuvat uskostaan kaikkialla tarkoituksenaan käännyttää omaan uskoonsa, koetaan tunkeilevina. Kertoisivatpa he kuinka viisaita asioita tahansa, heidän argumenttinsa yritetään osoittaa aina vain vääriksi. Tämän takia monet pelkäävätkin puhua omasta uskostaan kenellekään. Asia on kuitenkin niin, että teot puhuvat paljon kovempaa kuin mitkään sanat. Ihminen joka elää itse uskonsa mukaan, eikä vain saarnaa muille, ei tunnu yhtä tunkeilevalta. Tämän ihmisen elämäntapa voi herättää kuitenkin kiinnostusta ja mielenkiintoa muissa ihmisissä ja he alkavat kyselemään kaikenlaista. Silloin tulee hyvä tilaisuus kertoa miksi elää niin kuin elää. Ja jos ihminen on hyvin positiivinen ja näyttää viihtyvän omassa elämäntavassaan ja on onnellinen uskossaan, muutkin takuulla huomaavat sen.
VastaaPoistaMinullekin uskostani kertominen on vaikeaa. Pelkään ihmisten asettavan minut johonkin stereotypiseen muottiin ja olettavan minun käyttäytyä sitten heidän kuvitelmansa mukaan. Todellisuudessa taidan itse luokitella itseäni kanssaihmisiä enemmän. Koen edelleen olevani niin puolimatkassa, että en kuulu "uskovaisiin" enkä "ei-uskovaisiin". Ja niin, taas luokittelin itseäni.
VastaaPoistaOlen kuitenkin Nessan kanssa samaa mieltä siitä, että omien tekojeni ja olemukseni kautta voin elää ja ilmentää uskoani. Kyllä muut sen huomaavat jossain vaiheessa. :)
Siitä huolimatta haluaisin sanoja joilla kertoa. Ja niitä pyytäen rukoilen.
Totta tuo kaikki, mitä Nessa sanoit. Ja tosiaan, teot puhuvat kovempaa kuin sanat.
VastaaPoistaJoten kai pitää vain jatkaa tätä hiljaista uskonvaellusta toivoen, että ystävät näkisivät minussa jotain, mikä herättäisi heissä mielenkiinnon Jumalaa kohtaan, vaikka no...se tuntuu kyllä varsin epätodennäköiseltä.
Ja tosiaan aina voi rukoilla niitä sanoja, kuten sanoit Blue_me, ja Jumala on luvannut vastata.
Olen muuten iloinen että kommentoitte ja jaatte omia kokemuksianne ja ajatuksianne :)