Kiireitä

Joulun alla riittää puuhaa. Melkein toivon joulun jo olevan ohitse, niin, että voisi vain rentoutua kotona kaikessa rauhassa. Nyt olen viilettänyt paikasta toiseen tai yrittänyt lyhentää tekemättömien töiden listaa. Jotenkin on vaikeaa rauhoittua, kun mielessä kolkuttelee aina jokin asia, mikä pitäisi tehdä. Koulussakin olisi jaksettava käydä ahkerasti vielä pari viikkoa.

Joulun alla on myös hauskoja asioita, pikkujouluja ja muita "joulutilaisuuksia", konsertteja jne.Kauneimmat joululaulut jäävät ehkä tältä vuodelta väliin.. Vaikka päivät täytyy kivoista asioista, kaipaisin silti myös aikaa olla kotona itseni kanssa.

Olen ihan tyytyväinen, että syksyn alussa luovuin lemmikkilinnuistani, vaikka se ei ollut helppo päätös. Ei minulla olisi ollut niille aikaa. Välillä tuntuu, ettei minulla ole aikaa hoitaa edes itseäni.

Niin, missä on hiljentyminen ja rauhoittuminen, jonka pitäisi kuulua joulua edeltävään aikaan? Täällä ei ole näkynyt kumpaakaan. Olenkohan taas unohtanut sen, mikä on tärkeintä? Niin, mikä se olikaan? Kunpa joulun todellinen sanoma saisi nousta esiin sieltä jostakin minne se on sysätty piiloon,

Tuli mieleeni taas joululaulu Me käymme joulun viettohon, jossa lauletaan mm.

"Vaan muistammeko lapsen sen, mi taivaisen tuo kirkkauden?"

"Suun ruoka, juoma, meno muu. Laps' hankeen hukkuu, unhoittuu."

Minusta tuo kuva hankeen hukkuvasta lapsesta on aina ollut jotenkin karmiva...kuitenkin laulun sanat ovat osuvat. Edelleen tämä laulu puhuttelee ja on ajankohtainen tässä kulutuskeskeisessä ajassa. Kunpa kiinnittäisin katseeni ja sydämeni siihen, mikä on tärkeää ja ikuisesti kestävää!


Sunausta joulun odotukseenne!


"Jeesus sinä tunnet heikkoutemme. Me vaellamme kylmin sydämin.
Jeesus tule itse voimaksemme ja anna henkes’ tulta lamppuihin."
Tahdon elää - Exit