Avoin kirje Jumalalle

Jumala, oletko siellä yhä? En ole pitänyt yhteyttä aikoihin. Lupasin järjestää aikaa, että ehdittäisiin kunnolla jutella, mutta jotenkin se on vain jäänyt. Olen luistanut kaikista hetkistä, jolloin olisimme voineet olla kahden. Minulla on paha mieli siitä, että olen pettänyt luottamuksesi. 

En itsekään ymmärrä, miksi aina pakenen sinua. Tai kyllä minä taidan tietää. Luulen, että minua vaivaa se sama asia, mikä jo paratiisissa erotti ihmiset sinusta. Syyllisyys. On helpompi piileskellä pimeässä, kuin tulla läheisyyteesi, joka valaisee. Tuntuu helpommalta jatkaa syyllisyyden painamaa elämää, kuin selvittää asiat. En halua tulla läheisyyteesi, koska tiedän, ettet hyväksy pahoja ajatuksiani, tekojani, sanojani ja katkeruutta, jota hiljaa kasvatan. Synti ei ole vain joku pahe tai ulkoinen asia, synti on sydämessäni. Se on sitä, etten tahdo totella sinua, Jumala ja vaiennan omantunnon huudot. 

 Pelkään, että olen tiellä, joka johtaa ennen pitkää uskon kylmenemiseen. Ehkä niin on jo alkanut tapahtua. Herra pelasta minut! Minä vihaan elämää, jos se on tällaista, kuollutta elämää. Näen ympärilläni esimerkkejä siitä, että elämä voisi olla paljon rikkaampaa, jos sen eläisi täysillä sinun kanssasi. Tuntuu pahalta olla kuiva ohdake, kun voisi kukoistaa sinun puutarhassasi, Jumala. 

Olen väsynyt leikkimään hyvää kristittyä. Ristiriita elämäni todellisuuden ja uskoni välillä tuntuu niin suurelta. Haluaisin oikeasti elää sinun seuraajanasi, olla radikaali ja kokea sen, että sinä olet todellinen ja elävä Jumala. Haluaisin nähdä ihmisten muuttuvan ja tulevan uskoon. Haluaisin nähdä ihmeitä ja rukousvastauksia. Haluaisin uskoa, että toivottomia tapauksia ei ole. Mutta kuinka jaksan uskoa siihen muiden kohdalla, jos en jaksa uskoa muutosta mahdolliseksi omallakaan kohdalla, enkä osaa itsekään elää uskoa todeksi?

(Surullista, että saan nämäkin asiat sanottua sinulle, Jumala, vasta kun kirjoitan ne tänne. Blogista luopuminen on edelleen mietinnässä ja haluaisin saada selvyyden, mitä tulisi tehdä)