"Eilinen jääköön taa, huominen tulla saa"

...lauletaan Pekka Simojoen Pyhiinvaeltajan laulussa. Laulu jatkuu vielä sanoilla: "mutta elämä jatkuu tässä ja nyt, tässä on taivas ja maa".

Välillä tajuaa kuin välähdyksenä, kuinka tärkeä tämä hetki on. Eilisellä ei ole merkitystä ja huomista ei vielä ole. En omista muuta kuin tämän hetken. 

On niin helppoa kantaa menneisyyttä mukanaan, taakkana, josta ei osaa irrottaa. Mitä ikinä eilisessä onkin ollut, minulla on lupa päästää irti. Minulla on lupa antaa anteeksi. Minulla ei itseasiassa ole 

muuta vaihtoehtoa. (Matt 6:14-15)

Kaikkein vaikeinta uskossa on minulle juuri tämä anteeksianto ja armo. Sen hyväksyminen, että ne, jotka ovat rikkoneet minua vastaan, voivat saada anteeksi "noin vain". Vaikeinta on myös ottaa armo ja anteeksianto vastaan omalle kohdalle, "noin vain", koska enhän minä sitä ansaitse (vaikka tiedän kyllä ettei armoa voi ansaita) En siis ole vielä aivan täysin ymmrärtänyt evankeliumia, Jeesuksen ristinkuolemaa ja Jumalan armoa

Tiedän vain, että minä olen itse armoton enkä kykene antamaan anteeksi ja syyttäessäni toisia, minutkin tuomitaan syylliseksi. Jumala, armahda minua! Jumala armahda minua, auta minua armahtamaan muita, anna minulle armo antaa anteeksi. Itse en osaa.

Pyhiinvaeltajan laulun kertosäe alkaa näin: Joka päivä, joka hetki, käydä saamme voimassa Jumalan. 

Kiitos, ettei minun tarvitse yrittää omassa voimassani  vaan saan heittäytyä sinun varaasi, elävä Jumala. Ja saan käydä joka päivä ja joka hetki sinun voimassasi. Tämänkin hetken saan elää sinun voimastasi.