Sain luettavakseni Janne Villan kirjan Hengellinen väkivalta. Kirja voitti viime vuonna Vuoden kristillinen kirja - palkinnon, mutta ennakkoluulojeni takia en ole tarttunut siihen aikaisemmin. Olen yhdistänyt Janne Villan Kirkko ja kaupunki -lehteen, jonka lukeminen on yleensä vain ärsyttänyt konservatiivista sieluani.
Nyt kuitenkin joku onnekas yhteensattuma toi Hengellinen väkivalta-opuksen eteeni. Mitä enemmän olen sitä lukenut, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että tässä on todellinen helmi! Kirja on kattava teos hengellisestä väkivallasta, höystettynä ihmisten tarinoilla.
Kirja ei lähesty hengellistä väkivaltaa tieteen näkökulmasta, vaan enemmänkin toimittajan vinkkelistä. Kaikesta näkee, että Villa on todella perehtynyt aiheeseen ja käsittelee sitä erinomaisen monipuolisesti.
Ammattilaisen ote näkyy myös tekstissä. Kirjaa on helppo lukea ja raskaan siitä tekee vain aihe, hengellinen väkivalta. Julmuuksista on raskasta lukea.
On raskasta myös tajuta pahuus ympärillä ja suuuttaa, että Nasaretilaisen nimissä tehdään niin paljon pahaa. Lukiessani huomaan kihiseväni raivosta. Se on sitä samaa raivoa, jota olen tuntenut, kun on tulllut taas esiin uusi hyväksikäyttötapaus jossain kristillisissä piireissä.
Raivoon sisältyy myös avuttomuuden tunnetta. Miksei kukaan tee mitään? Miksi painetaan villasella se, mikä pitäisi käsitellä ja ennaltaehkäistä uudet tapaukset? Miksi pahan toiminnan annetaan jatkua? Sanotaanhan Raamatussakin jossain, että poistakaa paha keskuudestanne. MIksi sen sijaan siunaamme sen pahan hiljaisella hyväksynnällä? ( ei, minä en ole lestadiolainen)
Vaikka kirjan lukeminen on välillä vaikeaa sen aiheuttamien tunnereaktioiden vuoksi, niin silti sen lukeminen tuntuu tärkeältä. Minusta näistä asioista on tärkeä puhua, sillä ihmisten täytyy saada tietää! Kirjan takakannessa mainostetaan kirjaa otsikolla "Uskonnollista kuluttajavalistusta" ja sitä Janne Villan kirja todella on!
Mielestäni jokaisen kristityn pitäisi lukea tämä kirja! Ainakin seurakunta-aktiivien ja varsinkin niiden, jotka ovat vastuussa tai johtavat jotain seurakuntaa.
Israelin Orwell-painajainen
1 viikko sitten
Etenkin vapaissa suunnissa hengellisen väkivallan hiljainen hyväksyminen perustuu usein haluun säilyttää yhteisöllinen harmonia. Harmonian säilyttäminen samastetaan totuuteen, ja ongelmat esiin nostanut kriitikko samastetaan itse ongelmaan. Halutaan uskoa, että kriitikko on syyllinen ”hajaannuksen aiheuttamiseen” sen sijaan että tunnustettaisiin ongelman piilevän itse yhteisön ajattelutavoissa.
VastaaPoistaKysymyksessä on ns. syntipukittamiseksi kutsuttu antropologinen mekanismi, jota on mahdoton avata tässä kattavasti tilanpuutteen vuoksi. Perusideana on kuitenkin, että kollektiivilla on taipumus syntipukittaa yksilö, joka paljastaa kollektiivissa vallitsevan ongelman. Tosiasiallisesti ongelma on kollektiivinsisäinen, mutta kollektiivi alkaa syntipukittamistilanteessa kertoa itselleen valheellista tarinaa, jonka mukaan ongelman esiin nostanut kriitikko on ongelman varsinainen lähde. Olennaista on, että kollektiivi (esim. seurakunta) heijastaa omissa rakenteissaan piilevän ongelman henkilöön, joka tosiasiallisesti lähinnä paljastaa tämän ongelman (eikä siis ole ongelman lähde).
Hiljainen hyväksyntä voi olla seurausta tällaisesta mekanismista. Kriitikko vaiennetaan kollektiivisesti niin, että sen sijaan, että puututtaisiin itse ongelmaan, kyseenalaistetaan esim. kriitikon motiivit (seurakuntakuvioissa tämä on suosittu tekniikka). Kriitikko itse ei välttämättä edes kuule asiasta, vaan kaikki tapahtuu selän takana: ihmiset esittävät kriitikkoon kohdistuvia epäilyjään ”terapeuttisissa” keskusteluissa seurakunnan johdon kanssa. Johto saa tästä sen käsityksen, että varsinainen ongelma on kriitikon ”hajottava” toiminta, ei hänen esiin nostamansa ongelma. Näin kriitikko menettää asemansa ja uskottavuutensa yhteisössä, eikä hänen esiin nostamiinsa asioihin tarvitse sen kummemmin puuttua. Nehän olivat vain seurausta kriitikon vääristä motiiveista.
Tämä mekanismi alkaa toimia yleensä silloin kun kriitikko nostaa esiin asian, johon yhteisö on aiemmin suhtautunut itsestäänselvyytenä (ja johon moni yhteisön jäsen sitoutuu emotionaalisesti). Jos joku paljastaa asiassa piilevän ongelman ja vaikkapa sen rakenteellisen hengellisen väkivallan, syntyy kollektiivinen halu ”poistaa paha” yhteisön keskuudesta. ”Pahan poistaminen” ei kuitenkaan ole ongelmaan puuttuminen, vaan ongelmasta puhuneen kriitikon poistaminen. Syntipukkimekanismi on tiedostamaton, ja se toimii juuri tällä logiikalla. Siten asioista usein vaietaan – ja samalla vaiennetaan asiat esiin nostanut kriitikko.
MIelenkiintoista...mistä olet kuullut tuollaisesta teoriasta?
VastaaPoistaEn tarkoittanut pahan poistamisella yhteisöstä erottamista syntipukiksi leimaamalla. Tarkoitin esimerkiksi sitä, että kun jossain tulee esille jokin rikos kuten hyväksikäyttötapaus, niin asiasta yritetään olla mahdollisimman hiljaa, ettei maine mene, sen sijaan että reilusti ja avoimesti kerrottaisiin mitä on tapahtunut ja maineen uhallakin "poistettaisiin paha" selvittämällä asiat loppuun asti ja tekemällä se avoimen julkisesti. Ja sen jälkeen tehtäisiin kaikki voitava, että tällainen pahuus kitkettäisiin yhteisöstä ja estettäisiin tekijää jatkamasta rikoksiaan. Toki ymmärrän, että uhreja pitää suojella julkisuudelta, mutta ei kai tekijöitäkin? Tietenkin minun on ulkopuolisena helppo huudella neuvoja...mutta oksettaa kristityissä piireissä se, että kun rikos on tullut julki niin ollaan heti "antamassa anteeksi" ja taputtelemassa pahantekijöitä päähän, sen sijaan, että keskityttäisiin uhreihin. Oikeudentajuuni ei mahdu myöskään se, että pahoja tekoja (jos ne tekee "hyvä"/oikea ihminen) puolustellaan ja painetaan villasella ja niille keksitään selityksiä.
En toki arvellutkaan, että tarkoittaisit pahan poistamisella syntipukiksi leimaamista. Pikemminkin kirjoitin kommenttini tarkoituksenani esittää yksi mahdollinen vastaus kysymykseesi siitä, miksi asioista vaietaan.
VastaaPoistaSyntipukittaminen on yleisinhimillinen ilmiö; sitä esiintyy kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Syntipukittamista on erityisen ansiokkaasti tutkinut antropologi René Girard. Aiheesta voi lukea ainakin hänen teoksestaan "The Scapegoat".
Kristityt unohtavat usein sen, että vaikka yksilön kuuluukin antaa anteeksi, ei anteeksi antaminen ole yhteisön tehtävä. Yhteisön kuuluu Raamatunkin mukaan käyttää sille annettua oikeudellista valtaa, mikä näissä tapauksissa tarkoittaa väärästä teosta rankaisemista. Yhteisö ei voi antaa anteeksi, koska anteeksi antaminen on jotain, mikä tapahtuu personaalisesti. Yhteisön tehtävä on huolehtia oikeuden toteutumisesta. Moni kristillinen yhteisö tuntuu kuitenkin sekoittavan anteeksiannon todellisuuden virheellisesti yhteisöllisen lainkäytön todellisuuden kanssa. Näin hengellinen väkivalta kielletään anteeksiantamisen velvollisuuteen vetoamalla, vaikka anteeksiannon "velvollisuus" koskee ainoastaan yksilöä, ei yhteisöä.
Eihän Jeesuskaan armahda yhteisöjä vaan yksilöitä.
Ei siis ole mikään ihme, ettei oikeustajuusi mahdu pahojen tekojen painaminen villaisella yhteisön anteeksiantoon vedoten. Anteeksianto ei ole kollektiivista vaan yksilöllistä (silloinkin kun anteeksiantajat muodostavat yhteisön). Aivan kuten on väärin rankaista yhteisöä yhden jäsenen rikkomuksista, on väärin jättää rankaisematta syyllistä yksilöä vain siitä syystä, että yhteisön muodostavilla yksilöillä on tietty moraalinen anteeksiantamisen velvollisuus.