Lomapohdintoja (se siitä netittömyydestä...)

Ainoa kesälomaviikkoni on ollut ihanan lämmin ja aurinkoinen. Pieni sadekaan ei ole haitannut. Kaiken lomalöhöilyn, rentoutumisen ja ystävien tapaamisen keskellä olen yrittänyt hieman siivoilla. En kuitenkaan ole ottanut suurta stressiä mistään. Jos parveke onkin vielä kesän puolivälissä puoliksi pesemättä, niin mitä sitä turhia murehtimaan. Voin iloita, että olen saanut pestyä sen toisen puolen.

Tämän vuoden teema, tai kehityshaaste, voisi olla oman elämäni haltuunottaminen ja sen tekeminen omannäköisekseni. Niin, että voisin nauttia arjestani ja tuntea eläväni merkityksellistä elämää.

 En ole enää lapsi, jonka asioista vanhemmat huolehtivat, vaan olen itse vastuussa elämästäni. Voin hallita itse elämääni (niin pitkälle kuin se nyt on hallittavissa) enkä ole riippuvainen vanhempieni tai edes ystävieni ohjeista tai neuvoista.Koen aivan turhaan syyllisyyttä siitä, etten kykene vastaamaan odotuksiin ja seuraamaan ihmisten neuvoja. Olenko koskaan ennen miettinyt, miksi minun edes pitäisi yrittää toimia niin kuin muut ihmiset haluavat? Miksi minun elämäni pitäisi olla muiden miellyttämistä? Enkö voisi joskus ihan hyvällä omallatunnolla olla miellyttämättä, olla hankala ja haluta eri asioita kuin mitä muut ihmiset?

Inhoan syyllisyyttä. Se on peikko, josta ei ikinä pääse eroon, vaan se myrkyttää jokaisen asian, mitä teen tai jätän tekemättä. Jos vaikkapa ystävien tapaaminen menee omassa tärkeysjärjestyksessäni siivoamisen ohi, niin miksi koen syyllisyyttä sotkusta? Kuka minua muka syyttää, kun asun yksin? Viimekädessä minä vastaan siivoamattomuuden seurauksista.

Miksi siivoamiseen liittyy niin valtavasti negatiivisia tunteita? Oikeastaan rakastan esimerkiksi tiskaamista, kun siihen ryhdyn, eikä pienen yksiön imurointi vaadi juurikaan ponnisteluja, saati sitten pyykkinpesu. Inhoan vain paperipinojen selvittämistä ja niitä onkin sitten joka paikassa. Kuitenkin siivoamisesta tulee hyvä olo silloin, kun tuntee saaneensa aikaan jotain. Harmi vaan, että tunnen saaneeni jotain aikaan vasta, kun olen koko päivän huhkinut, enkä silloinkaan voi kehua itseäni ahkeruudesta. Miksi rima on niin korkealla, etten voi ikinä olla tyytyväinen?

Tahtoisin laskea rimaa ja oppia olemaan tyytyväinen pienistäkin asioista. Tahtoisin myös oppia nauttimaan arjestani ja kaikista arkisista askareista, sillä niistähän elämä koostuu. Miksi uskon sellaisia yhteiskunnan ja ympäröivän maailman valheita, että elämästä voi nauttia vain viikonloppuisin tai vapaa-aikana, etelän lomalla, tai kun tapahtuu jotain hauskaa. Miksen muka voi nauttia elämästäni silloinkin, kun huhkin töissä, tai teen kotitöitä?

Valhetta on myös se, että elämän luksusta olisi shoppailla koko päivä järjettömän kalliissa kaupoissa, ostaa louis vuittonin laukku, illastaa michelinravintolassa, yöpyä kalliissa hotellissa, tai ottaa aurinkoa ökyjahdin kannella. Ei ökyelämässä ole mitään muuta ylellistä, kuin hinta. Eikä se, kuinka paljon rahaa johonkin käytetään, tee siitä vielä luksusta. En halua enää niellä tällaisia valheita! Mielestäni elämän luksusta ja ylellisyyttä ovat ihan muut asiat.

Luksusta on perhe, joka rakastaa ja perheenjäsenet, jotka toimivat toistensa parhaaksi. Ylellistä on ruoka, joka on hyvää ja ravitsevaa. Luonto on nykyään tällaiselle kaupunkilaiselle valitettavasti harvinaista ylellisyyttä, samoin kiireettömyys. Kaikkein ylellisintä luksuselämää, on elämä Jumalan armahtamana lapsena, yhteydessä Luojaan ja Kuninkaitten Kuninkaaseen, joka on "rikkautensa mukaisesti täyttävä kaikki teidän tarpeenne kirkkaudessa, Kristuksessa Jeesuksessa." Fil 4:19


"Hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille hänen tuntemisensa kautta kaiken, mitä tarvitaan elämään ja jumalanpelkoon. Hän on kutsunut meidät omalla kirkkaudellaan ja voimallaan...2 piet 1.3