Mitä tämä usko oikein on?

Onko se
Sanahelinää. Kauniita sanoja, joiden taakse on turvallista piiloutua kun ei jaksa kohdata todellisuutta. Kliseitä, joiden merkitystä kukaan ei muista.
Haihtuvia tunteita, joiden varaan ei voi rakentaa mitään. Tunne häviää kuin aamukaste auringon noustessa.
Teeskentelyä ja teatteria. Sitä, että esitämme olevamme parempia kuin todellisuudessa olemme. Kukaan ei uskalla olla rehellinen.

Vai onko se jotain muuta? Onko se todellista ja aitoa? Jotain, mikä pysyy kun sanat loppuvat, kun tunteet kuolevat ja naamiot riisutaan?

Kun kaikki menee pirstaleiksi, matto vedetään jalkojen alta eikä yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa kuin olla rehellinen, onko silloin jotain, mikä kestää?

Vaikkei tapahtuisi mitään järkyttävää, joskus saattaa vain kyllästyä kaikkeen teeskentelyyn. Kun on oikein rehellinen, mitä uskosta jää jäljelle? Vai jääkö mitään?

Vaikean paikan tullen moni asia osoittautuu turhaksi ja merkityksettömäksi. Mutta Jumala kestää ja pysyy.

Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti. (Hepr. 13:8)

Jumala on. Totuutta ei tarvitse selitellä ja puolustaa, se pysyy totena, vaikka koko maailma olisi sitä vastaan. Myös Raamatun sana pysyy, se on kantanut lukemattomia ihmisiä vuosituhansien aikana, ja se kantaa minuakin.

Usko ei ole todellisuuspakoa, minun ei tarvitse yrittää sulkea silmiäni todellisuudelta, vaan uskossa uskallan paremmin kohdata todellisuuden sellaisena kuin se on. Uskominen ei onneksi tarkoita sitä, että kiellän todellisuuden ja uppoudun omaan mielikuvitusmaailmaani tai elän jossain kuplassa. Se on täyttä elämää Jumalan yhteydessä, iloineen, suruineen ja kaikkineen. Jeesus sanoo itsestään:

Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän. Joh 10:10

Tällaisia mietteitä tänään. Kyselen ja koettelen sitä perustusta jolla seison. Onneksi kallio on luja ja kestää kysymykseni, turhautumiseni ja epäilyni ja kantaa minua niistä huolimatta :)