maanantai 2. huhtikuuta 2012

Olen kyllästynyt...

Olen kyllästynyt omaan uskonnollisuuteeni. Kyllä, juuri niin. Haluaisin eroon tästä runsaasta kaanaankielen sanavarastostani ja fariseuksen asenteesta, jota kannan painolastina. Olen väsynyt suorittamaan ja tuntemaan riittämättömyyttä, tuomitsemaan muita - ja ennen kaikkea itseäni.

Välillä on vaikea sietää omaa syntisyyttä ja sitä, että Hengen hedelmien (rakkaus, ilo, rauha jne) tilalla on vain "mätiä hedelmiä": vihaa, uskonnollista ylpeyttä ja itsekkyyttä.

Haluan tuntea elävän Jumalan, hänen rakkautensa ja armonsa koko syvyyden! Joskus olen melkein kade niille, jotka ovat tulleet uskoon ns. pystymetsästä. He saavat opetella kaiken alusta, ja Jumalan armo on usein heille kirkkaampana mielessä kuin minulla, joka olen koko ikäni pyörinyt uskovaisten piireissä.

Toisaalta olen kyllä kiitollinen uskovaisuuden suojelemasta lapsuudestani. Tai voiko uskovaisuus koskaan suojata kaikelta? Tunnistan elämässäni Jumalan johdatuksen, mutta silti hän ei varjele kaikelta. Syystä, jota en ymmärrä, hän antaa omiensa kohdata myös ikäviä asioita. Jossain kohti Raamattua sanotaan jotenkin niin, että hän antaa sateen (vai auringon?) niin hurskaille kuin jumalattomillekin. Vaan ehkä juuri se, että uskovilla on samanlaisia vaikeuksia, rakentaa yhteyttä ja tekee meistä aitoja ihmisiä. Ollaan ihmisiä ihmisten joukossa. Mitä siitäkin tulisi jos leijailtaisi aina jossain pilvitarhoissa, muiden ihmisten yläpuolella ja elämän kipujen ulottumattomissa?

***

Paitsi, että olen väsynyt omaan uskonnollisuuuteeni, olen ihan oikeasti tosi väsynyt. Kellojen siirto sai taas rytmit jotenkin sekaisin ja taas on tullut valvottua.

5 kommenttia:

  1. Itse kuulun niihin "pystymetsäläisiin" :) Jäin pohtimaan sanojasi. Itse monesti hieman katkerana pähkäilen, miksen ole saanut lapsesta asti kasvaa hedelmällisessä maaperässä.Mutta Jumalan käsisää kaikki olemma. Hän yksin tietää kelle millainenkin taival tarvitaan tallattavaksi, jotta perille pääsee.
    Joskus ihmettelin tunmtemissani ihmisissä erityistä sädehdintää, kirkkautta kasvoilla synkissäkin hetkissä. Nyt tidän, että heistä on säteillyt Jeesuksen tuntemisen valo!

    Aikanaan oman uskoontuloni (ystäväni oli sen puolesta rukoillut kymmenkunta vuotta) jälkeen ystäväni sanoi, että oma elämänsä koki rinnallani jotakin uutta erityistä lähentymistä Jumalaan.

    Pyydä Jumalalta: ota syliin! Kosketa! Vuodata armoasi lisää, lisää!! Hän ON elävä, rakastava ja haluaa kommunikoida kanssamme!!!

    Tee aloite! Rakastu Häneen uudelleen!

    Siu!

    VastaaPoista
  2. Anteeksi kirjoitusvirheet, näpsyttelin liialla vauhdilla:)

    VastaaPoista
  3. Kiitos tinttarus kommentista :) Totta, Jumala tietää varmaan parhaiten, miksi meidän kunkin tie on sellainen kuin se on..

    Kiitos sanoistasi! Mun sydämellä on, että voisin jotenkin kertoa Jumalan rakkaudesta ihmisille, jotka ei häntä vielä tunne. Tehtävä tuntuu mahdottomalta jo senkin puolesta, kun itse tunnen olevani täynnä kaikkea muuta kuin Jumalan rakkautta. Mutta ehkä mun pitäis pyytää Jumalaa eka näyttään oma armonsa ja rakkautensa mulle. Tai jotain.

    Siunausta, tinttarus, ja hyvää pääsiääisen aikaa!

    VastaaPoista
  4. Hei, löysin ensimmäistä kertaa blogiisi. Kiitos rehellisestä postauksesta! Se herättää monia ajatuksia, joita en osaa kovin lyhyesti edes laittaa tähän näkyville. Kristityn elämän tulisi olla jatkuvaa parannuksen tekemistä...se oli Lutherin teeseistä ensimmäinen...Joka päivä on jotain, jota teen väärin ja jota voin katua ja josta tehdä parannusta. Olen itsekin ollut 'aina' uskossa. Jumala kyllä vastaa rukouksiisi, jossa haluat kokea enemmän Hänen armoaan ja rakkauttaan! Hän on niin HYVÄ! :)

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommentista ja rohkaisusta Henna Maria :)

    VastaaPoista