maanantai 17. kesäkuuta 2013

Muurinvartija nukkuu

Olen väsynyt, niin fyysisesti, henkisesti kuin hengellisestikin. Tiedän kyllä mistä se johtuu. Tiedän valvoneeni liikaa. Olen istunut taas liian monena iltana myöhään tietokoneen ääressä. Voisin ruoskia itseäni siitä loputtomiin. Teen tietoisesti itselleni pahaa, kun en nuku tarpeeksi. Miten voin olla niin typerä, että laiminlyön unen ja aiheutan itselleni huonoa oloa? Väsyneenä en ole parhaimmillani, enkä nauti mistään. Väsyneenä tulee syötyä mitä sattua, hoidettua kotia miten sattuu, eikä jaksa oikein mitään.

Voin syyttää väsymyksestä vain itseäni, minä olen vastuussa elämästäni ja nähtävästi en osaa elää oikein. Netti nielaisee huomaamatta ison siivun vapaa-ajastani, eikä minulla muka ole aikaa tehdä niitä asioita, joista oikeasti nautin, kuten lukea kirjoja ja ulkoilla tai vaan rukoilla. ”Hengellinen elämä” tai Jumalan kanssa vietetty aika lyhenee olemattomiin väsymyksen ja laiskuuteni takia.

Välillä olen aavistavinani Jumalan kutsuvan minua läheisyyteensä, mutta liian usein vaiennan sen kutsun. Pelkään, että olen vaarassa tulla sellaiseksi josta Raamatussa varoitetaan: ihminen, joka rakastaa nautintoja enemmän kuin Jumalaa (2.tim 3:4)tai kylväjävertauksen ohdakkeinen maa, jonka siemen ei tuota kypsää satoa, koska maailman huolet tukahduttavat kasvun.

Kuitenkin kaipaan Jumalaa ja haluaisin tuottaa hedelmää taivasten valtakuntaan. Minulla on ikävä sitä, että voisin kuulla Jumalan äänen ja tuntea sen, mitä hänen sydämellään on. Yhteys elävään Jumalaan ja hänen kanssaan asioiden jakaminen on oikeasti parasta, mitä on.

Huomaan vain olevani kärsimätön Jumalan suhteen. Kaiken pitäisi olla saatavilla nyt heti, myös Jumalasuhteessa ja Jumalan kanssa vietetyn ajan pitäisi olla jotenkin ”viihdyttävää” tai tuntua hyvältä. Jos en tunne mitään, alan helposti kyseenalaistaa omaa uskoani tai kiukutella Jumalalle, kun hän ei näytä minulle olevansa todellinen. Kuitenkin vaellamme uskossa, emme näkemisessä. Raamatussa on monessa kohtaa sanottu, että meidän pitäisi etsiä Jumalan kasvoja ja odottaa häntä. Vaikken näkisi suoria rukousvastauksia heti, tai tuntisi Jumalan konkreettisesti puhuvan minulle, hän kuitenkin elää ja on todellinen ja läsnä elämässäni.

Mielessäni kolkuttavat myös monien ystävieni rukouspyynnöt ja monet asiat, joita en ole vienyt Jumalan eteen. Minusta tuntuu, että silloin kun en elä lähellä Jumalaa, en ole sillä paikalla, jolla minun kuuluisi olla ja se minun paikkani on tyhjänä. Olen ikään kuin muurinvartija, joka nukkuu, vaikka minun pitäisi valvoa ja olla hereillä (hengellisessä mielessä) ja valmiina tekemään niitä asioita, joihin Jumala minua kutsuu. Usein en vain tiedä, mitä tehdä ja omat rukouksetkin tuntuvat niin pieniltä.

 Kyllähän minä tiedän Jumalan vastaavan rukouksiin, olen nähnytkin vastauksia, mutta miksi tuntuu, että vastaus tulee varmemmin toisten rukouksiin, kuin minun surkeisiin huokauksiini? Voisipa Jumala näyttää, että rukouksillani on konkreettista merkitystä, etteivät ne ole vain saippuakuplia tuulessa, vaan ne todella saavuttavat kaikkivaltiaan Jumalan valtaistuimen.

Minusta siis tuntuu välillä, että uskonelämä takkuaa ja olen huono uskovainen. Onneksi usko ei ole suorittamista, vaan lepoa Iankaikkisilla käsivarsilla, Jeesuksen sovitustyön varassa. Tie Jumalan syliin on avoinna. Vaikka yhteys nyt olisikin poikki, niin Jeesuksen ristinkuoleman ja veren kautta se on auki, kun turvaudut häneen. Jos hävettää mennä Jumalan eteen pitkän tauon jälkeen, niin hän ei tuomitse ja lyö, vaan tahtoo armahtaa ja vapuauttaa. Hän on jo kantanut meidän syntimme ristillä ja sovittanut meidät Jumalan kanssa. Nyt hän odottaa, että jätämme hänelle kaikki syntimme ja hän tahtoo antaa meille puhtaan sydämen ja vapauden.

Jeesus armahda minua! Armahda kaikkia meitä omiasi, ettemme nukahtaisi hengellisesti, vaan pysyisimme hereillä ja kuulisimme sinua. Vaikuta meissä niin, että olisimme valmiita tekemään sinun tahtosi kaikissa tilanteissa, myös ajankäytön suhteen. Opeta meitä olemaan uskollisia sinullle arkielämässämme, niissä pienissä velvollisuuksissa, joita olet meille uskonut. Murra netin lumous ja anna minulle voimaa ja itsekuria säädellä vapaa-aikaani. Amen. 

4 kommenttia:

  1. Tutunoloisia pohdintoja. Juuri tänään ,kun vihdoin laiskuudeltani sain itseni pökittyä liikkeelle ja kävelylenkille, kuljin askeleitani rukoillen, Isälle jutellen. Pyysin, että Hän ravistelisi minut hereille hengellisestä kesäerämaastani, huhuilisi väsymättä puoleeni silloin, kun itse käännän selän ja keksin muuta. Netti on yksi paikka, jossa tulee vietettyä liikaa aikaa. Raamattu saa ylleen päivien pölyt, kun keksin selityksiä, miksen jaksa, osaa, pysty tai ehdi. Onneksemme Jumala ei meitä mittaa tekojemme kautta!!RAkkautensa ja armonsa riittää ja kestää.
    En enää suostu kokemaan syyllisyyttä siitä, että tulee välillä aikoja, jolloin ei vain jaksa rukoilla. Silti luotan, että sydämiltämme poimitaan sanattomat huokaukset ja ne yhtä lailla saavuttavat taivaallisen valtaistuimen!

    Tänään minäkin pyydän kanssasi: pidä meitä valveilla, ei fyysisesti, vaan hengellisesti!Osoita meille paikkamme. Opeta ja nosta silloin kun olemme rähmällämme kaiken ympäröivän keskellä. Murra ne luomukset, jotka tulevat vahvoiksi elämissämme, mutta mitkä eivät ole sinulta lähtöisin. Virvoita! Taluta! Vaikuta!

    Meillä on hyvä ja kärsivällinen Isä!

    Siunattua keskikesän juhlaa sinulle, Anna!

    VastaaPoista
  2. Sellaistahan se on uskovan arki. Monesti jää rukoileminen ja muu ”kristillinen elämä” aika ohueksi. Sitten ihminen alkaa ajatella, ettei enää ole niin ”lähellä” Jumalaa kuin ehkä joskus oli. Onneksi läheisyydessä ei ole kysymys siitä, mitä uskova tekee, vaan siitä, mitä Jumala on tehnyt.

    Jos uskot Kristukseen ja syntien anteeksiantoon, et ole sen kauempana Jumalasta, jätitpä sitten elämättä sen ”kristillisen elämän” tai et. Toisiltahan se onnistuu paremmin, toisilta huonommin. Mutta Jumalan läheisyys ei ole kristillistä elämää, vaan Kristuksen elämää. Eipä tarvitse uskovan kyetä elämään kristillisesti, kun Jeesus on jo elänyt puolestamme täyden kristityn elämän.

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommentistasi, tinttarus! Voin yhtyä tuohon rukoukseen :) Siunattua juhannusta sinullekin :)

    Kiitos kommentista myös Doctor Universalis et Mirabilis! Totta, mitä kirjoitit. Eihän tässä lopulta ole kyse siitä, miten minä elän ja suoritan, vaan siitä, mitä Jeesus on tehnyt puolestani.

    Ja tuosta, mitä sanoit Jumalan läheisyydestä olin ensilukemalta aivan samaa mieltä. Sitten aloin miettiä paria asiaa. Uskon kans, että Jumala on aina meitä yhtä lähellä, tulipa sitä rukoiltua tai ei. Eikä Jumala odota meidän kykenevän elämään kristillisesti, koskapa emme siihen kykene. Siksi Jumala lähetti Jeesuksen. Kuitenkin mietin sitä, että pitäisikö sitten lakata kokonaan yrittämästä? Luultavasti pitäisi. Mutta mitä sitten pitäisi tehdä? Eikö mitään?

    Uskon kuitenkin myös siihen, että kun me annetaan tilaa Jeesukselle elämässämme, niin hän alkaa muuttaa elämäämme ja huomaamme elävämme sitä kristillistä elämää. Mutta kuinka antaa tilaa Jeesukselle elämässä, noin niinku käytännössä? Onko kuitenki jollain tavoin ponnisteltava itse ja ylläpidettävä yhteyttä Jumalaan? Mutta eikö kaikki ole kuitenkin armoa?

    En tiedä, kunhan heittelen kysymyksiä..

    VastaaPoista
  4. Itse näen asian niin, että evankeliumi vapauttaa ihmisen kaikenlaisista yrittämisen pakoista. Evankeliumi sanoo: Sinä saat. Laki sanoo: Sinä voit ja sinun täytyy. Mutta koska Kristus on jo täyttänyt lain, jää uskovan osaksi ottaa vastaan evankeliumi. Tämän vastaanottamisen luonne on tietyllä tapaa passiivista, se ei ole oma teko, asenne tai edes aikomus, vaan tapahtuu uskolla. Usko taas ei itsessään ole mitään, se on vain Jumalan puoleen ojentuva tyhjä käsi. Myös usko saadaan lahjana: evankeliumin kuuleminen synnyttää sen. Sitä ei ylläpidetä omilla teoilla, asenteilla tai aikomuksilla. Kun siis kysyt, pitäisikö yhteyttä Jumalaan pitää yllä omilla ponnistuksilla, vastaan: ei missään nimessä. (Yhteys Jumalaanhan on aina uskon yhteyttä. Miksi uskon säilyminen syntien anteeksiantamukseen edellyttäisi ihmiseltä ainuttakaan omaa tekoa? Mitkä ovat ne omat teot, jotka ylläpitävät uskoamme Pekingin tai Amerikan olemassaoloon? Eivät mitkään. Me uskomme, koska olemme vakuuttuneita.) Uskomme, koska evankeliumi on vakuuttanut meidät totuudestaan. Se sitoo tahtomme antamansa lahjan kautta.

    Kristillinen elämä on usein kristitylle itselleen näkymätöntä. Ristin tietä vaeltaessahan käy päinvastoin: oma syntisyys käy yhä ilmeisemmäksi, kaikki luuloteltu ”kristillisyys” paljastuu sekin saastaiseksi, jokainen oma hyväkin teko synnintäyteiseksi. Ja silloin kristitty yhä syvemmin tiedostaa päivittäisen armon tarpeensa. Samalla ”kristillinen elämä” ja sen tavoittelu alkaa kiinnostaa yhä vähemmän. Ja ristin armo yhä enemmän. Ja juuri tässä toteutuu käytännössä (mutta itseltä huomaamatta) se elämän kristillisyys – tietoisuudessa omasta kelvottomasta kristillisyydestä. Tässä mielessä kristinusko ja uskon todeksi eläminen onkin täysi paradoksi. Evankeliumi saa kyllä ihmisen toimimaan, mutta samalla tämä uskon toiminta kätkeytyy kristityltä itseltään, koska risti saa aikaan sen että oma syntisyys paljastuu jatkuvasti enemmän ja enemmän. Joka siis mielii tehdä hedelmää, etsiytyköön juuren luo. Hedelmä on pelkkä evankeliumin ja uskon seuraus, ei niiden edellytys.

    VastaaPoista