Jeesuksen rakkaus on niin ihmeinen...

" Jeesuksen rakkaus on niin ihmeinen x3

Rakkaus ihmeinen! 

Niin korkea, ettet voi ylittää. 

Niin syvä, ettet voi alittaa. 

Niin laaja, ettet voi ohittaa.

Rakkaus ihmeinen!"

Näillä sanoilla lauletaan vanhassa pyhäkoululaulussa. Tiedän, että Jumala rakastaa minua. Se on  myös Raamatussa, lauletaanhan toisessa laulussa näin: "Jeesus mua rakastaa, Raamattu sen ilmoittaa..."

Niin kauan kuin muistan, olen tiennyt, että Jeesus rakastaa minua. Jumalan rakkaus on ollut minulle päivänselvä totuus. Silti en ole ymmärtänyt, mitä Jumalan rakkaus oikeasti on. En muuten ymmärrä sitä vieläkään. Entä mitä se "Jeesuksen ihmeinen rakkaus" merkitsee minun elämässäni? 

Jumalan rakkaus tuli ilmi siinä, että Jumala lähetti Poikansa kuolemaan ristillä minunkin syntieni puolesta. Hän teki sen, jotta minä, turvautumalla Jeesuksen ristinkuolemaan, saisin syntini anteeksi, minut pestäsiin puhtaaksi rikkomuksistani ja syntyisin uudesti ylhäältä, kivisydämeni vaihdettaisiin eläväksi sydämeksi, saisin sisimpääni uuden hengen, Pyhän Hengen, saisin lahjaksi vanhurskauden, Jumalan laki kirjoitettaisiin sydämeeni, saisin oikeuden tulla Jumalan lapseksi ja Jeesus itse tulisi asumaan sydämeeni.  (Raamatussa tuntuu olevan lukemattomia erilaisia ilmauksia sille, mitä tapahtuu, kun ihminen kääntyy Jeesuksen puoleen ja ottaa vastaan pelastuksen, ts.tulee uskoon )

Vaikka tiedän Jumalan rakastavan, minun on vaikea luottaa ja turvautua tuohon rakkauteen. Elämä on tuonut eteen tilanteita, jotka ovat saaneet epäilemään Jumalan rakkautta ja hyvää tahtoa.

Toisaalta tunnen, että Jumala tahtoisi osoittaa rakkauttaan, oikein tuhlailla sitä ja hukuttaa minut rakkauteensa, mutta jokin minussa juoksee karkuun niin lujaa, kuin vain pääsee. Se, että Kaikkivaltias Jumala rakastaa minua, on hurjan pelottavaa, niin pelottavaa, että teen kaikkeni pitääkseni hänet loitolla.

Toisaalta Raamattu sanoo, että pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Joh 4:18 Jumalan rakkaus on ainakin täydellistä.

Jumala tuntee minut ja tietää, mitä minussa on. Hän on minut luonut, suunitellut tarkalleen ja hän osaa käsitellä minua. Hän voi sulattaa jäisen sydämen. Hän voi osoittaa rakkauttaan sellaisilla tavoilla, että ymmärrän ja kykenen ottamaan sitä vastaan. Hän voi ja hän tahtoo.

En ole aivan varma, mitä tällä hajanaisella kirjoituksella tahdoin sanoa. Ehkä sen, että emme voi koskaan paeta tai piiloutua Jumalan rakkaudelta tai estää Jumalaa rakastamasta meitä. Hän rakastaa silti. Hänen rakkautensa on niin korkea, ettemme voi  sitä ylittää. Se on niin syvä, ettemme pääse luikahtamaan ali. Se on myös niin laaja, että vaikka matkaisimme maailman ääriin, rakkaus on aina vastassa, emmekä pääse ohittamaan sitä. Rakkaus ihmeinen.

Please be my strength...

...cause I don't have anymore. Kuuntelin juuri Gungorin kappaleen Please Be My Strength.

Tämä laulu sai minut miettimään viimeaikaista räpiköintiäni elämässä eteenpäin. Haluaisin laulaa tuon kertosäkeen Jumalalle. Ole voimani, koska minulla ei ole sitä enää.

 En tahdo elää tällaista elämää, millaista se on nyt. Päältäpäin täyttä elämää, sisältä onttoa. Niin moni asia sitoo ja kahlitsee, toisaalta niin moni hyvä asia jää tekemättä. Olen hengellisesti ikään kuin elävä kuollut, elän, mutta en hengitä. Olen ties kuinka monet kerrat jättänyt asiani Jumalalle ja yrittänyt sitten parantaa tapani ja tehdä sen, mitä minun kuuluukin tehdä ja räpiköidä irti siitä, mikä kahlitsee, synneistä, kaunasta ja vihasta. Mutta en vain onnistu.

 Minusta tuntuu, että mitä enemmän yritän pyristellä päästäkseni vapaaksi, sitä tiukemmiksi kahleet kiristyvät. Mitä enemmän yritän pinnistellä ja ponnistella ollakseni hyvä ihminen ja iloinen uskova, sitä kauemmas luisun Jumalan armosta ja rakkaudesta. Sillä armohan on jotain, minkä voi vain vastaanottaa. Ja jostain syystä on vaikea ottaa vastaan sitä, mitä ei ollenkaan ansaitse.

 "Ei Jumalan kuulu rakastaa minua, ellen ensin parantele elämääni. Ei hänen kuulu vapauttaa minua kahleista, jotka olen itse itselleni sitonut. Ei ole oikein, että Jumala armahtaisi minua, koska minä en ansaitse sitä. "

 Tiedän, että ne ovat valheita ja Jumala tahtoo armahtaa. Mutta minusta tuntuu, että en osaa ottaa sitä armoa vastaan. Minusta tuntuu että en jaksa enää yrittää taistella. Jumala saa luvan aloittaa taistelunsa minusta. Tai kenties hän onkin koko ajan taistellut puolestani?

Hyvä kolumni!

Luin sattumalta Kirsi Rostamon hyvän kolumnin seurakuntalainen.fi sivustolla. Kannattaa tutustua tästä linkistä: Kuka on luterilaisen kirkon Jumala?

Samoja asioita olen itsekin kummastellut..

En ole riittävän hyvä kristitty

Minusta tuntuu välillä, että minulta puuttuu jotain, että muut ovat jotenkin "enemmän kristittyjä" kuin minä. Ikään kuin uskonelämä olisi vaatimuksia, joita en täytä. Ikään kuin olisi joku rima, jonka yli en kykene hyppäämään, tai joku kristityn malli, jota en vain kykene täyttämään. Minusta ei vain ole tähän kristityn elämään. En minä kykene. Ja pahinta on, että välillä en edes jaksa yrittää. Tai en edes halua yrittää.

Sitten muistan jotain. Sen, että tässä ei olekaan kyse siitä, mihin minä pystyn tai olenko minä hyvä tai huono kristitty.  Tässä on ehkä sittenkin kyse pikemminkin sitä, mitä Jeesus on jo tehnyt. Siitä, että hän on jo pelastanut minut ja vapauttanut minut. Samaan aikaan, kun yritän ponnistella ollakseni hyvä kristitty ja täyttääkseni jotkut "kristityn mitat", Jumala vain odottaa, että tulisin hänen luokseen ja hän saisi armahtaa minua. Hän odottaa, että toisin kaiken hänelle. Kaiken sen, missä kohti olen epäonnistunut. Syntini, koko elämäni.

Lisäksi tuntuu välillä epärehelliseltä laulaa lauluja, joissa vuodatetaan rakkautta Jumalalle ja sitä kuinka hän on elämässäni ainoa, jota kaipaan. Tietenkin minä tahtoisin rakastaa Jumalaa, tahtoisin, että hän olisi elämässäni tärkein ja että hän todella olisi minulle kuningas, joka saisi sanella, kuinka elämääni elän. Kuitenkin huomaan, että minusta ei löydy sitä rakkautta Jumalaa kohtaan, enkä voi sitä mistään puristaa. Samoin minusta ei löydy tahtoa totella häntä.

Mutta jälleen on kyse Jumalasta, ei minun yrityksistäni rakastaa häntä: 

Siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. 1. Joh 4:10

Jumala rakastaa minua ikuisella, muuttumattomalla rakkaudellaan ja tahtoo täyttää minut rakkaudellaan, niin, etten voi olla rakastamatta häntä. Hän tahtoo ottaa kannettavakseen ne asiat, jotka vielä estävät minua ottamasta vastaan hänen rakkauttaan. Minun syntini, minun ylpeyteni, minun haluttomuuteni seurata häntä. Hän on jo kuollut niiden puolesta ristillä, joten miksi vielä pidätän niitä itselläni.

Jumala, tahdon tuoda sinulle kaikki asiat, jotka vielä estävät minua ottamasta vastaan sinun rakkauttasi ja anteeksiantoasi. Sinä tunnet sydämeni paremmin, kuin minä itsekään. Ota se kokonaan. Herra, anna minulle voima elää todeksi uskoa ja vedä minua aina uudelleen lähellesi, kun juoksen sinusta pois päin. Minä en voi parhaimmillakaan yrityksilläni päästä yhtään lähemmäksi sinua, mutta kiitos, että sinä itse olet tullut minun luokseni, lähelleni. Kiitos siitä, mitä teit ristillä ja avaa silmäni näkemään sen merkitys. Sinun nimessäsi, Jeesus, Amen. 

Katso tämä!

Markku Veilo puhuu mm. siitä, kuinka meidän on koeteltava kaikki ja pidettävä se, mikä hyvää on. Minusta tuntuu, että tämä sanoma on erittäin ajankohtainen juuri nyt.

Minulle tämä oli tänään rukousvastaus! Näitä asioita olen viime päivinä miettinyt todella paljon. En ole ollut erityisen ahdistunut suurista ja merkittävistä asioista, kuten esimerkiksi Suomen taloudellisesta tilanteesta. Nyt kuitenkin viime päivinä olen nähnyt Suomessa kristittyjen keskuudessa asioita, jotka ovat herättäneet ristiriitaisia tunteita ja ahdistusta ja pelkään, mitä vielä tulee tapahtumaan.

Sydämestäni nousee huuto Jumalan puoleen. Armahda meitä. Nuo saarnan aiheet ovat tulleet henkilökohtaisesti lähelle minua, ja pelkään, että en voi enää vaieta, vaan minun on otettava kantaa asiaan. Jos tämä sanoma koskettaa sinuakin, liity rukoukseen! Jotain on tapahtumassa...en ole mikään profeetta, enkä näe tulevaisuuteen, mutta se, mitä näen nyt, huolestuttaa minua.

Mm. näihin kysymyksiin Markku Veilo vastaa tuossa videoidussa saarnassaan:

"Miten me koetellaan, onko jokin Jumalasta?"

 "...miten voi olla niin, että jotkut julistajat joutuu elämässään semmoseen tilanteeseen, että heissä, heidän yllään, alkaa vaikuttamaan demoninen voitelu, ettei se ookaan enää Herrasta? Miten se voi olla, jos ne julistaa Jeesusta, jos ne julistaa jopa jonkunlaista parannustakin? "

Mua ei pelota...

Jossain vanhassa lastenlaulussa lauletaan "Mua ei pelota, mua ei pelota, kun kanssani on Jumala, mua ei pelota!" No, kyllä pieni ihminen silti pelkää välillä paljon, ja monia asioita. Jumala kuitenkin auttaa ja on läsnä pelkojen keskellä.

 Kaikki ihmiset joutuvat erilaisiin "taisteluihin" , ts. vaikeisiin tilanteisiin elämänsä aikana. Sanotaan, että kristityn elämään kuuluu myös hengellinen taistelu. Siitä kirjoittaminen on itselleni vaikeaa, koska en sitä ymmärrä ja se kuulostaa pelottavalta. Jotkin puheet ovat jättäneet vääristyneen mielikuvan Jumalasta ja hengellisestä taistelusta. Ikään kuin Jumala olisi lähettänyt meidät sotilaiksi maan päälle, aseenamme rukoukset, joilla meidän pitää voittaa maata viholliselta. Mutta eihän se niin ole! Tuollainen kuva Jumalasta on aika vääristynyt. Ei Jumala  luonut ihmistä sotimaan, vaan olemaan hänen lapsensa, lepäämään hänessä. Eikä rukous ole tarkoitettu joksikin sota-aseeksi, vaan sen kautta olemme yhteydessä Taivaalliseen Isäämme.

Toisaalta en voi kieltää, etteikö hengellinen maailma olisi todellinen...mutta yksi asia on tärkeä, nimittäin vaikka vielä kohtaamme taisteluja, niin voitto on jo saatu, ja voitto on Jumalan. Jeesuksen ristinkuolema avasi ihmiselle tien Jumalan yhteyteen: ihminen voi saada anteeksi ja syntyä Jumalan lapseksi. Ja kun ihminen on voittajan, Jumalan puolella, niin kuka voi olla häntä vastaan? Ei kukaan! Ei mikään voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Minua on useasti lohduttanut se kohta Raamatussa, jossa sanotaan, että Jeesus rukoilee meidän puolestamme! Silloin, kun "taistelu" on kova, enkä itse kykene rukoilemaan, minulla on kaikkien aikojen parhain esirukoilija, Jumalan Poika itse."Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala -- mutta hän julistaa vanhurskaaksi!Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus -- mutta hän on kuollut meidän tähtemme, ja enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme! Room 8:33-34

Kun pelkään, voin tietää, että Hän rukoilee. Hän on myös taivaallisen armeijan komentaja, Herran sotajoukon päällikkö. Kun puolellani on Jumalan koko sotajoukko,jota Jeesus komentaa, minulla ei ole mitään hätää. Vaikka "taistelut" kuinka riehuisivat, minä olen turvassa. Välillä Jumala antaa armossaan ikään kuin tuntea sen, että olen turvassa ja minun ympärilläni on enkeleitä. Jeesus on kylklä vierelläni koko ajan ja huoneeni on aina täynnä enkeleitä, mutta useimmiten sitä ei tule ajatelleeksi. Muutaman kerran pelätessäni olen tajunnut Jeesuksen ja taivaallisen sotajoukon läsnäolon. Se on lohduttanut.

Mitä tuleman pitää?

Olen jälleen tilanteessa, jossa en näe tietä edessäni. En ole edes varma siitä, onko edessäni tietä ollenkaan, vai kuljenko kohti raivaamatonta ryteikköä. Taaksepäin ei pääse, siis on mentävä kohti sitä, mikä on edessä. Oli se sitten mitä tahansa.

Olen iloinen siitä, että opinnot ovat vihdoin ohi ja tutkinto takataskussa. Oman alan kesätöiden saaminen oli suuri siunaus, mutta mitä seuraavaksi? Töitä toivottavasti, mutta kuinka niitä saisi? 

Kovin pitkälle tulevaisuuteen en edes uskaltaisi kurkistaa, mutta haluaisin nähdä edes askeleen verran, jotta tietäisin mihin olen astumassa. Edessä on kuitenkin vain pimeyttä, tutkimatonta tyhjyyttä.

Toisaalta, kuka tietää, vaikka syksy vielä toisi tullessaan kaikenlaista uutta ja kivaa? Olen ottanut riskin ja sopinut säännöllisiä menoja ja harrastuksia syksylle, vaikka en vielä tiedä töistäni ja aikatauluistani.

Aloitan syyskuussa koulun Jumalan kanssa: kerran viikossa hyvää (toivottavasti ei liian teoreettista) opetusta kristittynä elämisestä. Haluaisin antaa tuon ajan Jumalalle, jotta hän voisi muuttaa mua, ei kasvattaa tietomäärääni, vaan muuttaa mun sydäntä. Toivon, että jotain todellista ja kestävää  kasvua voisi tapahtua. Tahtoisin löytää kutsumukseni ja sen, millä tavalla haluan palvella seurakunnassani. Tällä hetkellä olen lähinnä ollut vain keittiöllä apuna, mutta en nauti siitä ja olen aika tumpelo. Rakastan kuitenkin seurakuntaani ja tahtoisin siunata sitä myös lahjoillani. Mitä ikinä ne sitten ovatkaan.

Nyt täytyy vain toivoa, että kun saan töitä, niin voisin neuvotella yhden illan vapaaksi, mikä tarkoittaisi siis yhtä vakioaamuvuoroa viikossa...mutta neuvottelu voi olla hieman vaikeaa, kun tulee uutena työpaikalle. Toisaalta Jumala voi järjestellä asioita, jos hän tahtoo :).
(Ensin tarvisin vaan sen työpaikan...)