perjantai 12. marraskuuta 2010

Kun minä katselen taivasta…

Oletteko koskaan olleet jossain valosaasteen ulottumattomissa purevana pakkasiltana ja katselleet taivasta, lukemattomia tähtiä, avaruutta joka ei tunnu loppuvan koskaan? Mielen valtaa ihmetys ja ihailu. Maailman suuruuden edessä olo tuntuu niin pieneltä, niin kovin pieneltä.

Niin kauan kuin en näe tähtiä, voin kuvitella olevani maailman napa, mutta tähtitaivas palauttaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Daavid muotoilee ihmetyksensä psalmissa 8 näin:

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen? Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Ps. 8:4-5

Avaruutta tähyillessäni näen selvemmin, että Jumala on maailmankaikkeuden Luoja, Herra, ja Valtias ja minä olen mitätön tomuhiukkanen hänen edessään. Raamatussa Jumala ilmoittaa itsensä suuruutensa. Kuitenkin se kirja myös osoittaa, että jokainen ihminen, tällainen pieni tomuhiukkanen, on ainutlaatuinen, Jumalan rakastama ja huolella suunnittelema. Emme ole vain sattuman oikkuja, eikä elämämme ole turhaa. Meillä on merkitys, olemme Jumalan rakastamia, meillä on tarkoitus, olla yhteydessä Jumalaan ja toisiimme.

2 kommenttia:

  1. Uskon Daavidin nähneen jotakin vielä vaikuttavampaa kuin mitä me näemme täällä Suomen tähtitaivaalla. Asuessani Australiassa usein lumouduin yöllisestä tähtimerestä ja mollottavasta kuusta, joka on aivan toisen näköinen sillä puolen maapalloa, kuin täällä. Taivas on jotenkin lähempänä, suurempana ja täyteläisempänä. Ihmeellinen taivas!

    Psalmi 139 on yksi suosikkipsalmeistani. Siellä kerrotaan jokaisen olevan ainutlaatuinen ihme :) Voiko sen hoitavampaa asiaa olla kuin tietää, että emme ole, niinkuin kirjoitit, pelkkiä sattuman oikkuja vaan itse Kaikkivaltias Jumala on meidät luonut.
    Siunattua loppu viikonloppua :) ♥

    VastaaPoista
  2. Vau! Olisipa kiva nähdä tähtitaivas eri puolelta maapalloa :) Siunausta sun viikkoosi!

    VastaaPoista