Jumala, tiedän, että olet todellinen. Mutta miksi välillä tuntuu että olet elämässäni vain hienoja sanoja, tai jotain hetkellisen innostuksen aikaansaamia ”uskonnollisia tunteita”. Kummatkin ovat ihan mukavia, mutta haihtuvat tuhkaksi hyvin äkkiä. Missä sinä olet minun arjessani, Jumala? Oletko enemmän kuin ne hienot hetket joskus? Missä olet silloin, kun sinua eniten tarvitsen, tämän tylsän ja harmaan arjen keskellä?
Tiedän, että olet siinä, joka hetki, vaikken sitä tajuaisikaan. Kuinka minä voisin elää jokaisen elämäni päivän sinun kanssasi, Jumala, jokaisen elämäni hetken yhteydessä sinuun, kuitenkaan menettämättä järkeäni ja kosketustani arkitodellisuuteen? Jumala, sinun todellisuutesi ja arki jota elän, ovat kaksi täysin erilaista maailmaa. Vai ovatko?
Jumala, ei kai uskonelämä voi olla tällaista hillitöntä heilahtelua, että välillä uppoudun pohtimaan jotain uskonasioita liikaakin, välillä taas mikään ei kiinnosta? Entä kaikki tämä puhe siitä, että pitäisi olla uskossa palava, mitä ihmettä se tarkoittaa? En minä ainakaan tahdo roihuta uskossani ja palaa loppuun. Mutta jos se tarkoittaa, että saa palaa hiljalleen, tasaisesti, pienellä liekillä, niin sitä minä tahdon! Ja vaikka välillä "palavuus" hiipuisikin, niin sinä olet luvannut, että murtunutta ruokoa et muserra, etkä lampun hiipuvaa liekkiä sammuta. (Jes 42:3) Kiitos.
Mietin välillä vakavissani, mitä on terve ja tasapainoinen uskonelämä. Toisaalta tiedän, ettei pitäisi niin paljon miettiä, vaan yrittää elää...
Israelin Orwell-painajainen
8 kuukautta sitten
Mielenkiintoista pohdintaa jälleen. Onneksi uskoa ei tarvitse suorittaa. Voi turvautua ansaitsemattomaan armoon.
VastaaPoistaTotta, toi olikin tarpeellinen muistutus...että ei tää usko olekaan mikään arvioitava suoritus, vaan kaikki on armoa ja se armo riittää. Kiitos!
VastaaPoistaOlet luultavasti minua paljon nuorempi mutta monet tekstisi ovat kuin omasta päästäni :) eli samat kysymykset ihmetyttävät iästä riippumatta! Tuntuu, että Jumala on arkielämässä niinkuin "hukassa", silloin kun Häntä tarvitsisin. Kuitenkin, tiedän että Hän ON lähellä, ei hylkää vaikkei siltä tuntuisikaan. Välillä arkielämä vaan tuntuu niin tyhjältä...
VastaaPoistaKiitos kommentista anonyymi! Kiva kuulla, että joku muukin on miettinyt samoja asioita...
VastaaPoistaJumala on aina lähellämme. Asia on vain niin, että ihminen kokee läsnäolon parhaiten juuri näiden uskonollisten kokemuksien aikana.
VastaaPoistaSilloin ihminen tavallaan avaa sydämensä kokemukselle, eivätkä kaikki muut arkiset asiat ja ajatukset ole enää esteenä Jumalan ja henkilön välillä. Kai me tarvitsemme molempia tiloja voidaaksemme elää tässä arjessa. Jos nämä suuret hetket olisivat kuin ikuista ja lakkaamatonta euforiaa, niin emme ehkä aistisi niitä enää yhtä kirkkaina. Tarvitsemme jonkinlaista kontrastia. Jos tunnemme jonkun tuoksun jatkuvasti, emme enää huomaa sitä.
Välillä tulee kausia kun meistä tulee "palavampia" joissakin asioissa mm. uskossa, ja välillä se taas hiipuu. Tämä johtuu ihan omista tunteista, elämäntilanteista, ympäristöstä jne. Tai sitten tarvitsemme vain aikaa. Palavana oleminen tarkoittaa mielestäni innostuneisuutta ja halua toimia. Ilman tätä kykyä olisimme melko passiivisia ja tylsistyneitä, eikä mikään oikein kiinnostaisi. Kun on palava uskossa, on innokas saamaan/antamaan lisää ja edestymään eteenpäin. "Palavana" on luovempi ja saa enemmän aikaan, ja kaiken lisäksi vielä nauttii siitä mitä tekee.
Hei, Nessa, olipa viisaita ajatuksia!
VastaaPoistaEhkä uskonnolliset kokemukset ja arkielämä ei sitten olekaan vastakkaiset tai jotenkin ristiriidassa keskenään, vaan molempia tarvitaan :). Osasit selittää myös palavuuden hyvin, heräsi kaipaus taas, että voi kun voisi olla enemmän niitä "palavampia" jaksoja elämässä...