Kirjoitin edellisen postaukseni kommentteihin piiiiitkän vastauksen ja samalla aloin miettiä ylistysmusiikkia ja ylistyskulttuuria tarkemmin.
Muistan ajan, jolloin nykyisenlaista ylistämisen kulttuuria ei vielä ollut. Muistanpa jopa, että joskus jossain piireissä rytmikästä musiikkia (jossa oli rummut, sähkökitara jne) ei pidetty sopivana uskoville. Ajat muuttuvat, eikä se aina ole pahasta. Siksi onkin vaikea kritisoida askelia, joita kristillinen seurakuntamusiikki on ottanut, ettei vain jarruttaisi kulttuurin kehitystä ja eteenpäin menoa. Kuitenkin tekee hyvää välillä kysyä, onko se kaikki edistystä, mitä edistyksenä pidetään.
Olin 15-vuotias, kun ensi kerran kuulin ylistymusiikkia ja ylistyslauluja ja sain maistaa toisenlaista laulamisen kulttuuria. Vuosi taisi olla 2002. Olin seurakunnassa tottunut laulamaan hengellisiä yhteislauluja ja oli myös ylistäviä lauluja, saatettiin seistä ja ehkä jopa kohottaa käsiä ylistykseen. Kuitenkin laulamisen kulttuuri oli erilainen. Vasta sinä kesänä kohtasin ylistyskulttuurin, jossa laulut eivät olleet pelkästään yhteislauluja, vaan aivan kuin rakkauslauluja Jumalalle.
On vaikea selittää hengellisten laulujen laulamisen ja ylistämisen eroa, kun siinä ei periaatteessa ole juuri lainkaan eroa. Virret ja hengelliset laulut ovat sanoiltaan myös hyvin ylistäviä.
Kulttuuriero on ehkä siinä, että vaikka ylistyslauluja lauletaan yhdessä, niin laulujen tarkoitus on, että niiden avulla jokainen voisi yksityisesti kohdata Jumalaa. Siinä tuleekin eräs asia, jota ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää ylistyskulttuurissa, nimittäin ajatus siitä, että ylistäessä on hyvä unohtaa kaikki muut ihmiset, joita ympärillä on, keskittyä Jumalaan ja laulaa hänelle. Ylistyksen ihanteena tuntuu olevan, että voidaan olla Jumalan edessä vapaasti jokainen omalla tavallamme. Suljetaan silmät, jotta on helpompi keskittyä Jumalaan. Ylistys on kuin rukousta, ja laulujen välissäkin rukoillaan.
Pidän ylistyslauluista ja siitä vuodesta 2002 lähtien olen tottunut ylistämisen kulttuuriin ja kokenut sen omakseni. En halua väheksyä ylistysmusiikkia tai ylistyskulttuuria.
Kuitenkin viime vuosina olen todella ihmetellyt joitakin asioita karismaattisen liikkeen parissa ja samalla joutunut ihmettelemään myös liikkeen ylistyskulttuuria, joka osin tuntuu omalta, osin vieraalta. Karismaattisella liikkeellä en tarkoita perinteisiä karismaattisia kirkkokuntia, kuten helluntailaiset tai jotkin muut vapaat suunnat, vaan karismaattista liikehdintää, joka näkyy erityisesti pienissä irrallaan olevissa seurakunnissa, mutta myös luterilaisen kirkon ja kaikkien kirkkokuntien sisällä.
Olen nähnyt Youtubesta videopätkiä karimaattisen liikkeen seurakunnista jenkeistä, jotka ovat saaneet miettimään, mihin ollaan oikein menossa. Olen myös ollut ylistystilanteissa, jotka ovat saaneet minut ihmettelemään, onko tässä mitään järkeä.
Kirjoitin edellisen postauksen kommenteissani ylistyslaulujen sanoista näin:
"Onhan niitä ylistyslaulujakin, joissa korotetaan Jeesusta ja kerrotaan siitä, mitä hän on tehnyt tai ylistetään sitä, kuka Jumala on. Kuitenkin monesti ylistyslauluissa lauletaan siitä, mitä minä itse olen, teen ja tunnen. Tai eivät ei ne sanatkaan ehkä niin harmita, kyllähän itsestä voi laulaa (tosin se ei aina ole ylistystä Jumalalle). On monia hyviä uudempia hengellisiä ylistyslauluja, joiden rehellisistä sanoista tykkään, Suomalaiset on tehneet hyviä lauluja ja on niitä ulkomaisiakin.
Mulle ylistysmusiikin ongelma ei niinkään ole lauluissa tai musiikissa, vaan siinä, mikä rooli musiikille annetaan. Minusta tuntuu välillä, että tietyissä tilanteissa musiikin tarkoitus on juuri tuo mainitsemasi tunnelman nostattaminen jollekin "hengelliselle levelille", siis ylistysmusiikista on tehty ikään kuin jotain mystiikkaa, jonka kautta saadaan suora yhteys Jumalaan.
Toki musiikki puhuttelee joskus syvemmältä kuin mitä sanat tavoittavat ja yhdessä laulaminen voi olla todella hieno ja hoitava kokemus, mutta siltikään siinä ei ole mitään "mystistä". Modernin karismaattisen liikkeen käsityksessä ylistysmusiikista jokin tökkii. Ehkä pelkään, että hypnotisoivalla musiikilla yritetään korvata Pyhä Henki. Ihmettelen myös sitä oletusta, että mitä kontrollittomampi meno ylistyksen aikana, sen enemmän Pyhä Henki tekee työtään. "
Näitä olen pohtinut.
Olisi kiva kuulla blogin lukijoiden erilaisia mielipiteitä ja ajatuksia ylistysmusiikista. Voitte myös katsoa tuon edelliseen blogipostaukseen linkkaamani videon, että mitä ajatuksia herää siitä.
Suhtaudun ylistyskulttuuriin kulttuurisena kokonaisuutena hyvin kriittisesti. Syy on siinä, että näen ylistyskulttuurin olevan ns. ”hengellistetty” versio normaalista rockkulttuurista, jonka merkitykset ja arvot vaikuttavat ylistysmusiikkikulttuurissa piilevästi. Pidän täysin riittämättömänä nykyään usein kuultavaa ajatusta, jonka mukaan kyse on vain yhdestä (sinänsä neutraalista) ilmaisutavasta muiden joukossa. Kaikki ilmaisutavat eivät ole tasa-arvoisia suhteessa siihen, mitä pyritään ilmaisemaan.
VastaaPoistaOlen aiheesta kirjoitellut laajemminkin (Kristityn foorumilta löytyy esseeni ”Modernin kristillisen musiikin henki ja elämä”). Näkemykseni perustuvat huolelliseen taustatyöhön.
Mitä ylistysmusiikkiin puhtaasti makukysymyksenä tulee, vastaan, etten innostu siitä lainkaan. Koen sen ahdistavana ja manipuloivana samaan tapaan kuin sekulaarit vastineensa. Ei vain uppoa. Jos vain pystyn, häivyn aina muualle kokouksissa ylistyshetken aikana. Moderni ylistysmeininki ei ole minua varten.
Muusikkona olen kyllä paljon ollut mukana ylistysmusiikkikuvioissa. Ylistysmusiikin soittaminen – silloin kun oma soittoporukka joutuu sitä soittamaan – menettelee, siinä voi keskittyä soittojuttuihin ja unohtaa ”ylistämisen”. Tosin joskus sävellykset ovat niin järkyttäviä, että säveltäjä minussa huutaa armokuolemaa. Mutta sellaista se on.
Kiitos kommentista! Lukaisin tuon kirjoituksesi johdannon ja vaikuttaa siltä, että todella olet perehtynyt aiheeseen ja esität mielenkiintoisia pointteja, sen lukemiseen täytyy varata aikaa. Kuulosti noin alkuun yllättävältä, rinnastaa rockkulttuuri ja ylistyskulttuuri, mutta tarkemmin ajatellen se käy järkeen.
VastaaPoistaItse en aivan ymmärrä sitä ajatusta, että jokin ääni/musiikki (esim. rocktyylinen) sinänsä olisi hengellisempää tai vähemmän hengellistä kuin joku muu, esim, että ns. bändisoittimissa olisi jotain epäpyhää.
Mutta tarkoitatko, sitä, että rockmusiikki sinänsä on huono vai sitä, että siihen liittyy vääränlainen kulttuuri? Tai mitä tarkoitat tällä "Kaikki ilmaisutavat eivät ole tasa-arvoisia suhteessa siihen, mitä pyritään ilmaisemaan."
Tarkoitan sitä, etteivät kaikki kulttuurit kykene välittämään samaa viestiä yhtä hyvin. Rockmusiikkia ei oikeastaan ole mahdollista erottaa ei-keinotekoisesti kulttuurista, jossa se on syntynyt ja jota se edustaa ja synnyttää; rockmusiikki sinänsä on kulttuuria. Pointtini on se, että on enemmän ja vähemmän terveitä kulttuureja, joista toiset ilmaisevat tiettyjä arvoja paremmin kuin toiset.
VastaaPoistaMusiikki ei mielestäni ole sinänsä ”maallista” tai ”hengellistä”; musiikki on musiikkia, aina yhtä ”sielullista” tai miksi sitä nyt haluaakin kutsua. Pointtini ei olekaan se, että jokin musiikkityyli olisi varsinaisesti epäpuhtaampi kuin toinen, vaan pohdin asioita laajemmin kulttuurin näkökulmasta.
Toisaalta mikä tahansa musiikkityyli ei sovi minkä tahansa asian ilmaisuun. Metallimusiikki ei esimerkiksi toteuta kehtolaulun funktiota. Rockmusiikki on kulttuurisesti ja ilmaisullisesti jotain aivan toisenlaista kuin esim. luterilaiset virret. Se ei ole vain neutraali ilmaisuväline. Väline sinänsä on jo viesti.
Ylistysmusiikki ei ole syntynyt rockmusiikista irrallaan, vaan ylistysmusiikki on rockmusiikkia. Se jatkaa keinotekoisesti ”hengellistetyssä” muodossa rockin perintöä ja rakentaa sen päälle.
Esseessäni availen näitäkin seikkoja.