keskiviikko 31. elokuuta 2011

Matkani uskoon

Voi, mitä tulikaan luvattua :D Lupasin kertoa jotain matkastani uskoon. Tässä koitan saada siitä selvää itsekin. Lisäksi lisäsin tuonne ylös uuden välilehden "Miten matkani alkoi?", jonka kirjoitin joskus aiemmin, mutta jota en vielä juolkaissut.

Synnyin siis ns. uskovaan kotiin ja käytiin seurakunnassa. Ala-asteiässä yhdellä leirillä tein ns. uskonratkaisun/otin Jeesuksen sydämeeni. Tosin en muista siitä mitään. Luulen, että kaveri vieressä halusi tulla uskoon ja minä kilttinä tyttönä myönnyin nousemaan ylös hänen kanssaan. En muista. Olenkin jälkeenpäin pohtinut mitä ihmettä tuossa tilanteessa tapahtui? En ymmärtänyt varmaan edes tarvitsevani Jumalaa silloin. En muista. Myöhemmin sain Raamatun ja luin sitä suurella innolla Mooseksesta eteenpäin...kunnes tuli jotain loputtomia luetteloita tms. ja Raamattu jäi moneksi, moneksi vuodeksi hyllyyn pölyttymään.

Sitten joskus yläasteiässä aloin käydä srk:n varkkien kerhossa josta tuli viikon kohokohta. Kuin kuiva sieni imin itseeni kaiken opetuksen ja yhteyden, mitä sieltä sain. Siellä kerhossa näin myös mitä on elää kristittynä. Silloin aloin ehkä ensimmäistä kertaa lukea Uutta testamenttia, joka avautui ja jonka kautta huomasin, että Jumalahan elää! Ja hänelle voi puhua! Sanoisin, että se yksi kerho oli minulle uskonelämässä käännekohta, jota ilman en ehkä olisi tässä. Raamatusta on ollut siitä lähtien rakas minulle. Se on pitänyt uskon hengissä kaikkina aikoina. Vaikka toki on ollut aikoja, jolloin se on unohtunt.

Matka tähän päivään on ollut pitkä, eikä kaikkea voi kertoa. Jumala on ollut uskollinen ja hän on pitänyt minusta huolen, eikä ole sammuttanut sitä pientä uskon liekkiä, joka joskus syttyi. Aiemmin murehdin kovasti sitä, etten ollut varma milloin ja miten tulin uskoon, eikä minulla ole siitä sellaista muistoa, josta kertoa ihmisille. Kuitenkin olen ehkä oivaltanut, että tärkeämpää kuin se, miten se tapahtui, on se missä olen tänään. Tiedän tänään olevani uskossa ja jos en ole, tiedän että voin koska tahansa huutaa Jeesusta pelastamaan minut ja antamaan syntini anteeksi. Ja hän tekee sen.

Ehkä näyttää siltä, että minun tieni uskoon on ollut helppo, kun olen saanut syntyä perheeseen, joka vei minua seurakuntaan. Kuitenkin, vaikka lapsuudessa mennään vanhempien mukana, niin välttämättä henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen ei koskaan synny. Ja saattaa käydä niin kuin minulle, joka monen, monen uskossaolovuoden jälkeen kamppailen edelleen perusasioiden kanssa ja etsin armoa omalle kohdalleni. Tiedän paljon uskonasioista, mutta mitä on tieto, joka ei mene sydämeen? Uskoa en ole perinyt vanhemmilta, mutta kaikenlaisia perinteitä kyllä. Tarkoitan perinteillä asioita, joista tiedän, että ne vain on näin, mutta joita ei ole koskaan tarvinnut itse pohtia, että miksi ne on niin kuin on. Ja varmasti joukossa on myös virheellisiä käsityksiä.

Kaikesta huolimatta tunnen olevani siunattu, minua on kannettu rukouksin, se on suurta.

Huh. Tuntuu vaikealta kirjoittaa kertomatta liikaa elämästäni. Niin helposti se kaikki tulisi ulos paperille (tai bittikirjaimiksi), mutta johonkin pitää raja vetää :) Haastan teidätkin lukijat, kertomaan lyhyesti omasta tiestänne uskoon, kommentissa tai blogissanne :) Tiedän, että se voi olla vaikeaa, eikä haluaisi kertoa liikaa itsestään. On hauska lukea erilaisia kertomuksia, mutta ei mitään paineita :)

4 kommenttia:

  1. On erilaisia teitä uskoon. Jotkut ovat sitä mieltä, että uskoon tullaan synnintunnon kautta, mutta itse tajusin olevani oikeasti syntinen vasta parikymmentä vuotta uskoontulon jälkeen. Taidan ottaa haasteesi vastaan, mutta täytyy itsekin pysähtyä miettimään, miten kaikki oikein on mennyt :)

    Olen itsekin halunnut antaa lapsilleni kristillisen kasvatuksen (tai opettaa heidät pienestä pitäen tuntemaan Jeesuksen), mutta luulen että se on lisännyt toisaalta tietoa, toisaalta henkistä allergiaa ja vasta-aineita lapsukaisissamme. Jumala armahtakoon!

    VastaaPoista
  2. Totta, on ihana, että Jumala kohtaa jokaisen yksilöllisellä tavalla! Minä en vieläkään ole oikein ymmärtänyt armoa ja omaa syntisyyttäni, mutta Jumalan lapsi olen silti. Ja tuntuu tosiaan vaikealta kertoa omasta tiestä uskoon, koska ei itsekään oikein ymmärrä sitä.

    Hienoa, että olet halunnut antaa lapsillesi kristillisen kasvatuksen! Se on suuri siunaus :)

    (Vaikka kirjoitin hieman negastiiviseen sävyyn, olen todella kiitollinen vanhemmilleni, että veivät seurakuntaan jne.)

    Siunausta sinulle ja perheellesi!

    VastaaPoista
  3. Minulla lopullinen uskoontulo tapahtui läheisen ihmisen sairastuttua vakavasti ja tämä tapahtui vasta tämän vuoden alussa.

    Olen aina uskonut Jumalaan ja aina joskus rukoillut, mutta nyt vasta tunnen rauhan, jonka usko sydämeeni toi....tiedän, että minulle ei tapahdu mitään, mitä Jumala ei suo tapahtuvan.

    Olen erittäin onnellinen, että Jumala otti minut kämmeneellee.

    Hannele

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentista Hannele, ihana kuulla, että olet saanut rauhan. Jumalan siunausta elämääsi!

    VastaaPoista