Siunattua vuotta 2017

Näiden Jeesuksen sanojen myötä haluan toivottaa teille siunattua vuotta 2017! Riippumatta siitä kuinka onnellinen vuosi on, olkoon se Jumalan siunaama.

Siunaus on jotain enemmän kuin vain onnea ja menestystä. Oma käsitykseni siunauksesta on, että siunausta rukoileva tai toivottava pyytää kaikkea mahdollista hyvää toisen elämään. Luulen että Jumalan siunaus on yli ymmärryksen käyvää rauhaa, iloa ja vapautta, joka ei riipu olosuhteista ja syvälle istutettua tyytyväisyyttä, joka kumpuaa siitä, että tietää olevansa rakastettu, hyväksytty ja turvassa. 

Jos en tänä vuonna jaksa tehdä mitään uuden vuoden lupauksia, niin voin lukea, mitä lupauksia Jumala on minulle ja kaikille muillekin antanut. Jeesus on mm. luvannut antaa oman rauhansa, joka ei ole sellainen, jonka maailma antaa. 

 Maailman antama rauha on vain väliaikainen, haihtuvainen, olosuhteisiin ja vaihtuviin tunnetiloihin sidottu. Joskus maailman antama rauha myös perustuu valheille, uskottelulle ja totuuden kieltämiselle. 

 Jeesus voi kuitenkin antaa rauhan, joka kestää ja pysyy ikuisesti. Jeesuksen antama rauha perustuu tosiasioille, totuudelle ja se ei siksi muutu olosuhteiden mukana tai kun tunteet heittävät kuperkeikkaa. Silloinkin, kun ahdistus, pelot ja hermostuneisuus karkoittavat rauhallisuuden, Jeesuksen rauha pysyy: tieto siitä, että olen Jumalan lapsi, sovitettu ja matkalla taivaaseen Isän luo. 

Eikä mikään, ei mikään voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa.

Tulkoon Jeesus jouluunne

Tulkoon Jeesus jouluunne,

tulkoon hän kotiinne.

Istukoon pöydän ääreen vastapäätä, hiljaa.

Näyttäköön hän haavansa, käsiensä arvet

ja murtakoon leipää nälkäisille sydämille.

”Tämä on minun ruumiini, teidän edestänne annettu ”.

Tulkoon Jeesus jouluunne,

tulkoon anteeksianto ja sovitus.

Nostakoon hän pois harteiltanne syyllisyyden taakan.

Kirkastakoon hän kasvonsa, rakkauden kasvot

ja antakoon nääntyville elävää vettä,

”Joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan”.

Tulkoon Jeesus jouluunne,

tulkoon suruun, iloon, tuskaan ja työhön, työttömyyteen.

Antakoon teille rauhan.

Siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa teille toivottaen

~Anna

Onnellisuuden lähde

Syksyn alku on aina raskasta, varsinkin silloin, kun alkaa jotain uutta, johon pitäisi jaksaa orientoitua. Kesän vapaus vaihtuu syksyllä velvollisuuksiin. Koulut alkavat, lomakausi päättyy töissä, harrastustoiminta pyörähtää käyntiin jne. Kaiken tämän lisäksi illat alkavat pimentyä, aurinko peittyy useammin pilvien taakse ja lehdet irtoavat puista, jättäen jäljelle vain puiden paljaat rungot. No, onneksi ei olla vielä niin pitkällä ja sitä ennen lehdet kellertyvät ja punertuvat ruskan väreissä.

Lisääntyvä pimeys vaikuttaa myös omaan olotilaan ja kuin huomaamatta elämän paino alkaa rasittaa hartioita. Vaikka elämässäni on nyt kaikki hyvin ja olen tyytyväinen elämääni, silti olo on ankea ja maailmani harmaa. Ikään kuin jokin ilon kipinä olisi hiipunut ja minulla olisi kylmä sydäntäni myöten.

Eilen olin jumalanpalveluksessa seurakunnassa, jossa oli ihmeellinen vapauden, lämmön ja aitouden ilmapiiri. Evankelioiva saarna puhutteli ja sai sydämeni kylmyyden sulamaan. Erityisesti se, sana, että "synti kylmentää Jumalan rakkautta" (vrt. Matt 24:12 Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus)

Jumala rakastaa meitä ja Jeesusta ei lähetetty maailmaan tuomitsemaan sitä, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi. Eikä hän vain pelasta ja sitten jätä meitä tänne yksin selviytymään parhaamme mukaan, vaan hän on kanssamme joka hetki, ikuisesti.

Minä haluaisin selviytyä yksin, hoitaa elämäni kuntoon ja taistella itselleni onnen. Kuitenkin huomaan vain uupuvani ja lyöväni päätäni seinään. Kaiken aikaa Jumala vain odottaa, milloin luovutan ja heitän kaiken kivun ja roskan hänelle. Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Niin kauan kun ajattelen pärjääväni itsekseni, Jumala antaa minun mennä omia teitäni. Ei hän väkisin nosta taakkoja harteiltani, vaikka haluaa sen tehdä.

Elämä erossa Jumalasta on ilotonta ja elämän tyhjyyys saa minut jatkuvasti etsimään täytettä epäjumalilta esim. ahnehtimaan tavaroita, kenties rahaa, ihmisiä, eikä mikään saa minua kylläiseksi. Vain Jumala voi täyttää sielun nälän. Vain Jeesus voi sammuttaa pohjattoman janon -ja vielä enemmän, siitä vedestä, jota Jeesus antaa tulee lähde, joka pulppuaa ikuisen elämän vettä. (Joh. 4:14 mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä)

Jumala on se lähde, josta kumpuaa kaikki hyvä. Onnellisuus, ilo, rauha, vapaus, rohkeus, rehellisyys, aitous ja kärsivällisyys. Etsitään Jumalaa.

Ps. Taidan sittenkin vielä toisinaan päivitellä tätä blogia :)

Anna kulkee wordpressissä

Hei!

Tämä blogi ei todennäköisesti enää päivity, mutta uusia kirjoituksiani voi seurata wordpressin puolella. Osoitteessa http://puolituntia.wordpress.com/ kirjoittelen niemllä neiti naakka. Sieltä löytyy kuluneen vuoden kirjoituksia

Koska uusien blogien luominen on aina kiehtovampaa kuin vanhojen päivittäminen, syntyi wordpressin puolelle uusi versio tästä Anna kulkee -blogista. Tervetuloa tutustumaan!

http://annakulkee.wordpress.com/

Vuosien bloggaamisen jälkeen tuntuu, että kirjoitukseni kiertävät kehää :D Uusin kirjoitukseni wordpressissä näin äitienpäivänä tuntuu myöskin vanhan aiheen toistolta, kirjoitan nimittäin kiitollisuudesta. Minkäs sille mahtaa, että välillä tulee näitä keväisiä päiviä, jolloin aurinko paistaa ja mieli on vaan niin täynnä kiitollisuutta.

Tässä paras versio, minkä löysin päässäni soivasta laulusta:

Kiitos ja anteeksi

Siitä on aikaa, kun olen tätä blogiani päivittänyt. Olen siirtynyt wordpressin puolelle, linkki on tuolla aiemmassa postauksessa.

Jotakin haluaisin kuitenkin vielä sanoa, jotakin hyvin tärkeää. Tuolla oikealla profiilikuvauksessa lukee näin: " Kirjoitukseni ovat senhetkisiä pohdintoja, eivät välttämättä enää ajankohtaisia" On tätä blogia tullut pidettyä sen verran pitkään jo, että mielipiteet asioista on saattaneet muuttua ja ajatuksetkin. Tämän voi pitää mielessä vanhoja tekstejä lukiessa.

Eräs asia, jonka vielä haluaisin sanoa, on anteeksipyyntö kaikilta, joita kirjoitukseni ovat saattaneet loukata. Olen kirjoittanut välillä kärkkäästikin joistain asioista, muistaaseni silloin sen David Herzogin käynnin jälkeen kirjoitin omia kommenttejani tietyistä seurakunnista, tietynlaisesta ylistysmusiikista ja jopa nimeltä mainiten Bethel-seurakunnasta.

Nyt olen jotenkin palaamassa järkiini ja vaikka en edelleenkään kaikkea arvostelemaani allekirjoita, niin tajuan olleeni perin juurin typerä kun olen keskittynyt kirjoittamaan epäolennaisista asioista sen olennaisimman jäädessä varjoon. Raamattukin kehottaa välttämään typeriä väittelynaiheita...kun en minä kuitenkaan tiedä koko totuutta ja ole aina oikeassa.

Toivon ja haluan, että voisin kirjoituksillani ennen kaikkea heijastaa jotain Jumalasta ja siitä, mitä hän on mulle puhunut. Että se oma henkilökohtainen kokemus Jumalasta voisi lävistää kaikki kirjoitukseni ja Jumala näkyisi siinä, mitä kirjoitan tavalla tai toisell. Tässä olen epäonnistunut ja siksi pyydänkin anteeksi niitä monia kertoja, kun olen vain kiillottanut omaa kilpeäni tai teroittanut argumentoititaitojani täällä blogissa.

Lisäksi haluaisin vielä kiittää teitä, satunnaiset harhailijat ja säännöllisemmin vierailleet. On ollut hienoa saada kommentteja tänne ja oon kommenttien kautta löytänyt myös teidän blogejanne. Tää blogimaailma on rikastanut elämääni sen lisäksi, että kirjoittaminen on ollut itsessään hienoa.

En tiedä kirjoittelenko tänne enää, tuskin kovin usein ainakaan, mutta en myöskään lopeta tätä kokonaan.

Siunattua syksyä ja voimia pimeyden keskelle :)

Tervetuloa toiseen blogiini!

En ole jaksanut tänne päivitellä tekstejä, osittain siksi, että mulla on myös muita aktiivisia blogeja, joista eräs wordpressissä. Haluan nyt rohkaistua ja jakaa sen tämän blogin lukijoille, koska siellä ei ole ollut juurikaan kävijöitä, kun taas tällä blogilla on omat seuraajansa.

Uudemman blogin osoite on siis: puolituntia.wordpress.com ja sen ajatuksena on, että Puoli tuntia blogin kirjoittamista päivässä pitää lääkärin loitolla...Käytännössä en kuitenkaan ole kirjoittanut joka päivä, enkä edes puolta tuntia kerrallaan. Blogin nimi vain on ja pysyy ;D

Toivon, että kirjoitukseni saisivat siunata teitä, niin kuin ne ovat siunanneet minua. Joukossa on hirveän paljon roskaa, mutta ehkä sieltä löytyy myös jokunen helmi :)

Pahinta ei ole yksinäisyys...

...vaan ikävä ja kaipaus.

Joskus se on ihan vain rakkaudenkaipuuta, sitä, että olisi joku joka välittäisi ja rakastaisi. Jumala on ja rakastaa, sen tiedän vaikken aina tunne.

Toisinaan se ikävä on kaipuuta pois nykyisestä olotilasta jonnekin missä kaikki on paremmin. Välillä todella tuntuu, etten ikinä voi olla täysin tyytyväinen siihen, mitä minulla on, vaan aina kaipaan jotain enemmän, kaipaan jonnekin muualle, jonnekin ikuiseen onneen ja autuuteen. Taivaskaipuuta se kai on, eikä siihen kai oikein auta mikään.

Välillä kaipaan ihan vaan ihmisiä, Joskus mietin, onko minussa jotain vikaa, kun minulla tuntuu olevan pohjaton ihmistenkaipuu. Ehkä ihan normaalia, että kaipaan muita ihmisiä kun asun yksin, mutta silti. Joskus minä pelkään, että uuvutan lähelläni olevat ihmiset sillä, että kaipaan heitä liian paljon, silloinkin, kun he kaipaavat omaa tilaa tai ovat kiireisiä.

Yksinäisyyden lempeä kirkkaus

Yksinäisyys vyöryi tänään ylleni lumivyöryn lailla äkisti ja kovalla voimalla.

Muistin hyllyssäni olevan pienen kirjan, johon on koottu pieniä runoja ja mietelmiä yksinäisyydestä. Se on nimeltään Yksinäisyyden lempeä kirkkaus - mietteitä yksinäisyydstä. Kuinka kaunis ja lohduttava nimi kirjalle! Julkaisutietojen mukaan sen on toimittanut Salme Saure, kustantanut Otava ja se on painettu vuonna 1987.

 Tässä muutamia otteita kirjasta:

Minä olen yksin
Tiedän ettei minun yksinäisyyteni
ole kenenkään muun yksinäisyyttä kummempi
ehkä pienempi ja vähemmän veitsen muotoinen,
mutta omani ja ainoani
niin kuin tämä elämä
jota kukaan muu 
ei voi elää puolestani.

 - Tommy Tabermann


Suurkaupungin elämä: miljoona ihmistä, jotka ovat yksinäisiä yhdessä

- Henry Thoreau



 Jos olet jäässä,
ole.
Sulaminen on kauhea paikka 

 - Pekka Kejonen



Ehkä yksinäisyys seuraa minua elämäni loppuun asti, vaanii nurkan takana ja iskee sopivan hetken tullen tikarinsa sydämeeni. Onneksi olen keksinyt jotain, mikä helpottaa ja auttaa. Rukous ja kirjoittaminen. Se, että purkaa tuntoja Jumalalle ja lisäksi jakaa asiansa paperille todelliselle tai kuvitteelliselle henkilölle.

Rakastan vanhoja tyttökirjoja. Kun luen L.M. Montgomeryn kirjoja, en voi olla ajatteematta, että hän varmaan kärsi koko elämänsä ajan. yksinäisyydestä. Hänen kirjojensa sankarittarista moni on yksinäinen ja vaikka heillä onkin ystäviä, se ei poista yksinäisyyden ja erilaisuuden kokemusta. 

Esimerkiksi Runotyttö-kirjojen Emilia kirjoittaa kirjeitä kuolleelle isälleen, koska tuntee olonsa hyvin yksinäiseksi suuressa talossa vieraiden sukulaistensa kanssa. Kirjoittaminen auttaa, lohduttaa ja rohkaisee häntä. Vaikkei isä koskaan voi hänelle vastata, Emilia saa kirjoittamistaan sanoistaan voimaa.

Niin on käynyt minullekin. Sanat ovat kantaneet minua läpi yksinäisyyden. Elämäni yksinäisimmissä hetkissä Raamatun sanat ovat olleet lohtuna, ja enemmänkin: sanat ovat muistuttaneet minua siitä, etten ole ikinä yksin. Ja kun ihmisenkaipuu, yksinäisyys on viiltänyt sydäntäni oikein kipeästi, minua on auttanut kirjoittaminen, se, että olen saanut purkaa tuntojani Jumalalle ja ihmisille. Kiitos Jumalalle kynästä ja paperista!

Outoa opetusta, eksytystä vai mitä?

Olen turhautunut, minua harmittaa ja olen jopa hieman vihainen. Miksi? Sama juttu kuin ennenkin, ei mitään uutta auringon alla...minua harmittaa outo ja kummallinen opetus uskonasioista.

Toiset kutsuvat sitä eksytyseksi, toiset äärikarismaattisuudeksi, Latter Rain -opiksi tai menestysteologiaksi, jotkut harhaoppiseksi ja kolmannet ties miksi. Sitä on vaikea määritellä, sillä siitä ei oikein saa otetta. Jenkkilästä ja kristillisten TV-kanavien kautta sitä virtaa, mutta mitä se lopulta on?

Minä en ole vielä päättänyt, millä sanalla kutsuisin sitä, sillä jokainen noista aiemmin luettelemastani sanoista on jollain tavalla negatiivinen ja tuomitsevakin . Haluaisin löytää mahdollisimman neutraalin sanan kuvaamaan sitä "outoa opetusta", sellaisen, jonka sekä puolestapuhujat, että kritisoijat hyväksyisivät. Haluaisin, että näistä opeista voitaisiin keskustella avoimesti ja hyvässä hengessä.

Omasta mielestäni kykenen tarkastelemaan omia näkemyksiäni kriittisesti ja ymmärtämään toisten näkemyksiä, eivätkä esim. lapsikaste/aikuiskaste tai henkikaste/cessationismi väittelyt ole olleet ikinä mikään ongelma minulle, koska ymmärrän, että molemmat näkemykset voivat olla olemassa samaan aikaan.

Kuitenkin näissä kristinuskon "oudoissa opetuksissa" en yhtäkkiä pystykään ymmärtämään ja sovittamaan näkemyksiäni yhteen niihin uskovien kanssa. En pysty hyväksymään Todd Bentleyä, Bill Johnsonia, David Herzogia, ja mitä näitä nyt onkaan, joita on suomessa vieraillut. 

En käsitä, eivätkä ystävänikään ymmärrä miksi reagoin niin vahvasti aina, kun kuulen seurakunnissa tai muissa kristillisissä yhteyksissä opetettavan tiettyjä asioita, jotka ovat mielestäni aivan selvästi outoja ja epäraamatullisia. Miksi minua harmittaa niin hirveästi ja suututtaa ihan?

***

Tänään minun sydämeni on murheellinen, koska ihmiset, joihin luotan ja joita pidän arvossa, ovat alkaneet seurata sellaisia opettajia kuin Bill Johnson ja kumppanit. Suren sitä, miten oudot opit puskevat esiin omassa lähipiirissänikin, mm. salakavala ajatus jumaluudesta meissä jne. 

Mitä vikaa on Bill Johnsonissa? Kerron nyt oman kokemukseni ja omia näkemyksiäni, mutta huomasin, että myös Ajankohtaista uskossa -blogissa on juuri juttu miehestä. Tässä linkki. 

Omia kokemuksiani: 

Bill Johnson on siis Bethel- seurakunnan pastori, TV:n kautta  ympäri maailmaa tunnetuksi tullut julistaja, siis äärimmäisen vaikutusvaltainen, arvostettu ja myös Suomessa ainakin Healing Rooms konferensseissa vieraillut mies. Minulla on se käsitys, että hän on tosi iso nimi jenkeissä karismaattisissa piireissä ja pitelee monia naruja käsissään ja hänellä on yhteyksiä moneen suuntaan. mm. tässä kuussa suomeen tuleva Jesus Culture on perustettu Bethelissä.

Bill Johnson ei ole shokeeraava ja provosoiva kuten Bentley, eikä räikeän manipulatiivinen ja lahjakas showmies, kuten Herzog. Hän on rauhallinen, meille suomalaisille luterilaisuuteen tottuneille juuri sopivan tavallinen. Ja kuitenkin hänen opetuksensa ei ole puhdasta.

Hassua sanoa näin, koska millä oikeudella minä, joka en ole käynyt monen vuoden raamattukoulua tai teologista koulutusta, arvioin suurta julistajaa? Oikeutettu kysymys. En tahdo tuomita, kuitenkin olen sitä mieltä, että kaikilla meillä, jotka olemme uskossa ja ymmärrämme raamattua (siis osaamme lukea) on tarvittava taito arvioida opetusta. Siihenhän raamattukin kehottaa, koettelemaan ja arvioimaan raamatun valossa se, mitä saarnapöntöstä julistetaan. Ei ilkeämielisesti kritisoiden, vaan vilpittömästi totuutta etsien. "Etsikää, niin te löydätte."

Katsoin joitakin Bill Johnsonin saarnoja, ja ne olivat ikään kuin "lempeää isällistä juttelua", mutta kuitenkin niissä oli jotain, mikä sai minut kammoksumaan. Kun katsoin sen videonpätkän, missä kultapölyä satoi katosta minulle tuli todella paha olo.  Hän on opettanut myös mm. aiheesta Healing and Impartation. Mitä tuo jälkimmäinen sana impartation tarkoittaa? Olen itse ymmärtänyt, että sen voisi kääntää niin, että se on ikään kuin "voiman siirtoa" . Henkilö, jolla on jokin erityinen "voima tai voitelu",  siirtää sen johonkin toiseen ihmiseen. Voima ikään kuin siirtyy ihmiseltä ihmiselle suoraan. 

Siitä on jo useita vuosia kun törmäsin Bill Johnsonin opetuksiin ja harmittaa, etten muista tarkkaan mitä kaikkia muita opillisia juttuja silloin oudoksuin, Siihen aikaan ajattelin, etten saa tuomita ja arvioida julistajaa tai varsinkaan puhua mitään pahaa hänestä, joten ehkä siksi en kirjoittanut epäilyksiäniä ylös. Kuitenkin mietin silloinkin, että voiko olla niin, että se onkin enemmän jotain New Agea kuin kristinuskoa tai jotenkin tuntui, että se Jeesus, jota minä seuraan on aivan eri, kuin se Jumala, mitä siellä palvotaan. Harmittaa myös, ettei minulla ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt mistä puhun, kun puhuin näistä. 

Petollista Bethelin ja Johnsonin opetuksissa on mielestäni se, että ne ovat niin oikean kuuloisia, vaikuttavat niin pyhiltä. Ja ylistykseen tottuneelle ihmisille tuntuu kuin siellä tilaisuuksissa olisi "tiivis Jumalan läsnäolo" ja tunnelma on käsinkosketeltava. Silti siellä on jotain pieniä juttuja, jotka ovat todella pielessä. 

 Kerron vielä erään puhtaasti subjektiivisen ja henkilökohtaisen kokemuksen Bill Johnsoniin liittyen.
Bill Johnson oli joskus Suomessa ja eräs tuttuni kertoi, että haluaa mennä hänen tilaisuuteensa ulkomaille sellaiseen healing ja impartation-juttuun, mitä ei kai Suomessa järjestetty. Eräänä iltana koin valtavaa tuskaa tuon ihmisen puolesta ja koin, ettei hänen ole hyvä mennä sinne ja rukoilin Jumalalta että hän peruisi sen. En muista kuinka kävi, mutta itse koin, että jostain syystä Jumala herätti mut rukoilemaan silloin tän ihmisen puolesta.

Vaikka olen toisinaan hämmentynyt, niin pohjimmiltani uskon, että kristilliseltäkin vaikuttavassa toiminnassa voi toimia ihan muut voimat kuin Jeesus ja Pyhä Henki. Kuten olen joskus sanonut, en missään tilanteessa kannata "henkimaailman taisteluja" ja ajatusta siitä, että meidän pitäisi sotia rukouksessa pahoja henkiä vastaan. Se ei mun mielestä ole tervettä. Silti joskus sydämelle tulee sellainen tuska, ettei voi kuin rukoilla Jumalaa jonkun ihmisen puolesta.. 

Tästä tuli pitkä vuodatus ja väärään kellonaikaan, mutta tekipä hyvää saada kaikki tämä ulos. ^^

Siunattua viikkoa :)

Millainen olisi riisuttu seurakunta?

Iloitsen siitä, että uusia seurakuntia syntyy ja keksitään luovia tapoja kertoa ihmisille pelastuksesta ja Jeesuksesta. Iloitsen siitä, että moni seurakunnaton löytää seurakuntayhteyden uuden yhteisön kautta ja saa ympärilleen ihmisiä, jotka jakavat saman uskon.

Iloitsen siitä, että nykypäivänä seurakuntia on niin monennäköisiä. Trendikkäitä ja nykyaikaisia seurakuntia, mutta myös perinteisiä kirkkoja. Kodeissa kokoontuvia ja pienryhmämuotoisia seurakuntia, tai muuten vain kodikkaita pieniä seurakuntayhteisöjä sekä suurempia seurakuntia, joihin on helppo tulla. 

Kuitenkin sydämeni sykkii omalle seurakunnalleni, sen historialle ja perinteille, sekä oman kirkkoni tavoille. Rakastan seurakuntaani ja tunnen, että Jumala on minut sinne asettanut. Tunnen, että olen oikealla paikallani juuri siellä ja voin kokea olevani osa yhteisöä silloinkin, kun en puhu kenellekään ja vain istun vaivihkaa jumalanpalveluksessa. Kotiseurakuntani on minulle koti, siitäkin huolimatta, että toisinaan kirkkokahveilla en tiedä mihin istua ja kenelle puhua ja mistä aloittaa keskustelu. Kuitenkin minulla on vahva tunne siitä, että nämä ihmiset ovat minun heimoani. 

Minusta tuntuu siltä, kuin viimeisen kymmenen tai viidentoista vuoden aikana, olisi Suomeen tullut uudenlainen seurakuntakulttuuri, jossa ylistys on keskeisesssä asemassa. Iloitsen sen mukanaan tuomasta vapaudesta ja siitä, miten se korostaa henkilökohtaista jumalasuhdetta. 

Luulen, että ylistyslaulut ovat vapauttaneet ihmisiä ilmaisemaan kiitollisuutta Jumalalle henkilökohtaisilla tavoilla. Kun lauletaan yhteislauluina ylistyslauluja, niin meitä usein kehotetaan keskittymään Jeesukseen ja monet sulkevat silmänsä. Silloin jokainen saa kiittää Jumalaa yksityisesti omassa pyhässä hetkessään, vaikka samalla kuitenkin lauletaan yhdessä seurakunnan kanssa. Edessä olevat soittajat ja laulajat johtavat ylistystä, mutta toimivat vain ikään kuin kuiskaajan roolissa, ja yleisönä eivät ole penkeissään istuvat ihmiset, vaan yleisönä on Jumala. Penkeissä olevat ihmiset ovat yhtälailla ylistäjiä kuin soittajat ja laulajatkin ja kaikki laulavat ylistystä Jumalalle.  

Iloitsen siis seurakuntakulttuurin vapautumisesta ylistyksen tulon myötä. Toisaalta on jotain asioita, mitä suren. Tätä on nyt vaikea saada selkeästi sanottua, koska en ole pureksinut asiaa tarpeeksi. Korjaan vaikka myöhemmin, kunhan ehdin pohtia lisää. 

Vaikka iloitsen siitä, että ylistyslaulut ovat jollain tavalla "henkilökohtaistaneet" ylistämisen kulttuuria, niin minusta tuntuu, että ne ovat tehneet siitä myös itsekeskeisempää. Monesti tärkeämmäksi ovat tulleet omat tunteet, kokemukset ja tuntemukset ylistyksestä ja sen aikana, kuin itse Hän, jota me palvomme.

Minusta tuntuu myös siltä, että nousussa ovat trendikkäät seurakunnat, joissa on hyvää ja laadukasta ylistysmusiikkia, seurakunnat jotka osaavat markkinoidaja brändätä itseään somessa, seurakunnat, joissa on osaavia tekijöitä, jotka osaavat loihtia tilaisuuksista upeita niin tekniikan, musiikin, valojen, puheiden, juontojen osalta kuin rukoustenkin osalta. 

On mahtavaa, että ammattilaiset haluavat antaa ammattitaitonsa Jumalan käyttöön. En halua pilkata ketään, enkä puhua pahaa.  Silti joskus mieleeni hiipii pieni kysymys...Entä jos tämä kaikki riisuttaisiin pois? Jos jäisi jäljelle vain ihmisiä, jotka eivät osaa laulaa nuotilleen, joilla ei ole uusinta tekniikka, ja pastorilla ei olisi lavakarismaa eikä oikeita vitsejä, eikä seurakunnalla edes hienoja tiloja. Millaisia tilaisuuksia ne olisivat? Jos show päättyisi, valot sammuisivat ja kenties intokin lopahtaisi, mitä jäisi jäljelle?

Erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten tapahtumissa olen miettinyt, että mitäs jos tämä show päättyisi, jos ei olisikaan bileitä, niin katoaisivatko nuoret? Tarvitsevatko nuoret todella kaikkea kuorrutusta tullakseen seurakuntaan? 

Milloin me oikein aloimme ihailla ikkunan puitteita ja panostaa hienoihin kehyksiin niin paljon, että unohdimme katsoa mitä ikkunasta näkyy? Seurakuntiamme on siunattu paljolla, mutta olemmeko samalla menettäneet tai menettämässä jotain? Tarvitsemmeko me enää Jumalaa niin paljon?

Elät elämää, jolla on merkitys!

Taisin edellisessä kirjoituksessa sanoa haaveilevani siitä, että voisin tehdä jotain merkityksellistä joskus jossain. Helposti kuitenkin unohdan, että elämä on tässä ja nyt. Jos haluan tehdä jotain merkityksellistä, minun on tehtävä sitä jo tänään. 

Jos haaveilen, ettei vanhusten tarvitsisi kärsiä yksinäisyydestä, niin eikö minulle pitäisi olla tärkeintä pitää huolta omista isovanhemmistani? On helppo haaveilla jostain suuresta ja hienosta tavoitteesta, mutta vaikeampaa on muistaa elää sitä unelmaa todeksi arjen pienissä asioissa. 

Luulen, että lopulta ne kaikkein pienimmiltä ja kenties merkitysettömiltäkin tuntuvat teot tai tekemättä jättämiset ovat niitä kaikkein tärkeimpiä ja merkityksellisimpiä. Vaikkapa se, että äiti päivä toisensa jälkeen toistaa samat rutiinit, syöttää ja nukuttaa lapset, on aivan järisyttävän merkityksellinen asia, jolla on valtaisa vaikutus. Ja vaikka ei olisi perhettä, niin uskon, että jokainen meistä muuttaa maailmaa omalla paikallaan. 

Jos jahtaan kuuta taivaalta tai lammen pinnasta, en ikinä saa sitä kiinni.  Luulen, että samoin käy, jos minulla on unelma jostain suuresta ja tähtään sitä kohti, mutta en näe jokapäiväisen ja tavallisen elämäni merkitystä.  Jos tajuaisin, kuinka merkityksellisiä jokapäiväiset, pienet tekoni ja valintani ovat, niin varmasti haluaisin elää arjessani lähellä Jumalaa ja tehdä hänen tahtonsa.  

Muistaakseni se oli Tapani Suonto, joka sanoi joskus jossain puheessaan, että jos haluat etsiä Jumalan tahtoa ja johdatusta, niin tee se, mikä on edessäsi, siis se, mikä sinun pitääkin tehdä (Jos olet perheellinen, pidä huolta perheestäsi, jos olet väsynyt, mene nukkumaan jne) Silloin olet jo Jumalan johdatuksessa ja teet hänen tahtonsa. Opin tästä kaksi asiaa. Sen, että Jumalan tahto on usein hyvin arkisia asioita ja kuuliaisuutta arjessa. Lisäksi opin sen, että Jumala ei tahdo, että laiminlyön yöuniani. ( vaikka tein sen jo...)

Voiko yksinäisyyteen kuolla?

Me helsinkiläiset olemme bonganneet tämän kysymyksen varmasti joskus bussipysäkiltä tai metrolaiturilta, kun HelsinkiMissio on mainostanut tekemäänsä seniorityötä. Mainokset ovat olleet puhuttelevia ja riipaisevinta on, että yksinäisyyteen todella voi kuolla..ja vanhukset niin helposti unohtuvat ja jäävät yksin.

Kun nyt googletin noita mainoksia, niin minulle tuli hurja ikävä omia isovanhempiani, jotka asuvat ihan liian kaukana...ja tunnen nyt piston sydämessäni kun en ole muistanut soitellakaan.

Haluaisin elämäni aikana tehdä jotain merkityksellistä.  Jos voisin muuttaa jotain tässä maassa, niin   haluaisin ettei kenenkään vanhuksen tarvitsisi jäädä yksin. Haluaisin tehdä oman pienen osani sen eteen,  että vanhukset voisivat löytää Jumalan,  pelastuksen ja pääsisivät taivaaseen. Jumalalla on niin valtava sanoma vanhuksillekin. Syyllisyyttä ei tarvitse enää kantaa, sillä Jeesus on kuolemallaan lahjoittanut anteeksiannon ja rauhan ja iankaikkisen elämän.  Hän tahtoo olla läsnä jokaisessa elämämme päivässä ja hänelle voi kertoa kaiken. Jumala odottaa jokaista vanhusta luokseen kotiin taivaaseen, eikä tahtoisi kenenkään menevän kadotukseen.

Mitä minä voisin tehdä, ettei kenenkään tarvitsisi kuolla yksinäisyyteen? Mitä juuri minä voin tehdä ettei kukaan kuolisi kuulematta sinusta ja ikuisesta elämästä, joka on tarjolla Jeesuksessa?

En päivääkään vaihtaisi pois

Täytän pian 27 vuotta. Tuntuu hurjalta tajuta, kuinka paljon elämää on jo takana. Lueskelin juuri vanhoja päiväkirjojani ja palasin menneisiin vuosiin.

Moni asia on muuttunut, mutta kuitenkin olen yhä se sama pieni tyttö, jolla oli suuria haaveita. (Kuinka moni niistä haaveista on toteutunut?) Sydämessäni asuu myös se teinityttö, joka oli toisaalta niin ehdoton ja toisaalta kovin epävarma. Onneksi olen jo aikuinen ja voin ottaa rennommin, mutta jotain olen ehkä menettänyt. Löydän sisimmästäni myös sen nuoren kaksikymppisen naisen, joka oli kaikkialla ulkopuolinen ja yksinäinen. Nyt minulla on ystäviä ja ihana seurakunta. Jumala on tehnyt suuria asioita ikään kuin huomaamattomasti, niin, etten tajua aina kiittää. 

Olen vuosien aikana muuttunut ja kuitenkaan en ole. Koko elämäni on kaiverrettuna sydämeeni, eikä se koskaan katoa minusta. Elämänkokemukseni ovat kuin miekka, joka on lävistänyt sydämeni. Kun puhun jostain asiasta, jonka olen elänyt läpi, tiedän mistä puhun. Elämänkokemukseni ovat lahjaa Jumalalta. Tuntuu rajulta sanoa näin, mutta uskon, että jokainen niistä on tavallaan koitunut parhaakseni. Jumala on kuljettanut minua teitä, joita en ole aina itse voinut valita, mutta hän on ollut minun kanssani elämäni jokaisessa hetkessä. Niissäkin, joita en muista.

Kunpa en koskaan unohtaisi sitä pientä lasta, joka olin. Kunpa en koskaan unohtaisi sitä pikkukoululaista, teiniä ja nuorta aikuista, joka minä olen ollut. Kunpa en väheksyisi ainuttakaan tilannetta elämässäni, vaan voisin muistaa kaiken ja kiittää Jumalaa siitä, että hän on ollut kanssani. Aina.

"Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt" Psalmi 103:2

Kestävä rauha

"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon"

Nämä Jeesuksen sanat on talletettuna Johanneksen evankeliumiin 14 lukuun. (Joh 14:27)

Jeesus tiesi, että tämä maailmakin voi luvata antaa meille rauhan, mutta se rauha on lopulta valetta. Vaikka ympärillämme olisi rauha ja meillä itsellämme rauhallinen olo, niin jos meillä ei ole rauhaa Jumalan kanssa, meidän rauhamme on vain harhaa ja petosta. 

Maailman antama rauha kestää ehkä niin kauan, kuin olosuhteet ovat suotuisat, eikä mikään uhkaa meitä, tai niin kauan kuin pystymme säilyttämään oman mielenrauhamme. 

Entä sitten, kun ulkoinen rauha riistetään? Tai entä jos tunteet lyövät ylitsemme niin, ettemme kykene enää hallitsemaan pelkoamme. Meidän oma rauhallisuutemme ei kestä elämän myrskyissä. Viime päivät ovat näyttäneet myös sen, että maailmanrauhakin on lopulta hyvin hauras.  

Onko tässä maailmassa mitään pysyvää? Onko tällä maailmalla, joka etsii omaa tuhoaan, mitään toivoa?

Raamatun mukaan meillä on toivo, joka elää.

Jeesus Kristus, Jumalan Poika tuli itse ihmiseksi ja kärsi rangaistuksen meidän synneistämme (eli kaikista pahoista teoistamme, joiden takia meillä ei ole rauhaa Jumalan kanssa)

Hän, joka oli pyhä ja synnitön, otti koko maailman ihmisten synnit päälleen, ja kuoli ristillä, kärsien rangaistuksen, joka olisi kuulunut meille. Jeesus kuoli sovittaakseen meidät Jumalan kanssa, jotta meillä olisi rauha Jumalan kanssa. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen, saa syntinsä anteeksi ja iankaikkisen elämän. 

Jeesuksen antama rauha ei siis perustu tunteisiin tai olosuhteisiin, vaan siihen, että Hän on sovittanut meidät. Niin kauan, kuin yritämme etsiä rauhaa itsestämme, meillä ei ole rauhaa. Vasta, kun Jeesus antaa oman rauhansa meillä on todella rauha, jota kukaan ei voi meiltä riistää. 

Jeesuksen antama rauha kestää kaikissa olosuhteissa ja tunnetiloissa, sillä se on tosiasia, joka ei muutu. Ja kuten sanonta kuuluu "totuus ei pala tulessakaan"

Jumala ja totuus on se, mikä pysyy kun kaikki horjuu. Ja maailmalla on toivoa. Jobkin tiesi sen suuressa tuskassaan, kun hän sanoi: 

"Mutta minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä. " Job 19:25 (KR 33/38)

P.S. Rukoillaan rauhaa Ukrainaan!

Jumalan hyvyys ja huolenpito

Joskus tuntuu siltä, kuin eläisin sumupilvessä, jossa en näe mitään selvästi ja voi vain aavistella mitä ympärilläni on. Toisinaan jostain puhaltaa tuuli, joka selkiyttää ilmaa hetkeksi ja näen enemmän. Niin kävi viime viikonloppuna. Jumalan hyvyys jollain tavalla konkretisoitui hetkeksi ja tajusin, että se, mitä Jumala tarjoaa on oikeasti parasta, mitä on ja että Jumala on oikeasti hyvä Isä.

Nyt taivas on taas vetäytynyt sumuun ja Jumalan hvyyyttä on vaikeampi nähdä eivätkä rukoukset tunnu kantavan hänelle asti. Onneksi uskonelämä ei perustu tunteisiin, vaan tosiasioihin. Vaikka minusta tuntuisi, että Jumala olisi saavuttamattomissa, hän kuitenkin on tässä aivan lähelläni. Hän katsoo kun tuijotain tietokoneen ruutua. Hän katselee kun epätoivoissani yritän rukoilla, hän tuntee ajatukseni paremmin kuin minä itsekään. Hänen lapsensa on turvallista olla. 

Vaikka tuska ja kipu kuuluu elämään, niin ehkä Jumala ei haluakaan satuttaa minua. Ehkä Jumala tahtookin minun löytävän onneni hänessä. "Onneni on olla, Herraa lähellä" John Piper, amerikkalainen jonkin sortin reformoitu pastori/teologi tms. (en tiedä virallista nimitystä) on tullut tunnetuksi Desiring God -kirjasta, jota en toki ole lukenut, kun en pahemmin ymmärrä teologisia kirjoja. Olen kuitenkin kuunnellut jotain pätkiä youtubesta hänen puheistaan ja lukenut myös jotain kirjoituksia netistä. Hänen sanomansa on: "God is most glorified in us, when we are most satisfied in him"Tässä linkki hänen saarnaansa. 

Minua lohduttaa ajatus siitä, että Jumala tahtoo minun olevan onnellinen, olosuhteista, tunteista ja kaikesta muusta riippumatta, hän tahtoo minun olevan tyytyväinen hänessä. Hän tahtoo täyttää kaikki tarpeeni rakkaudessaan. Jeesuksessa minulla on kaikki mitä tarvitsen. Haluan oppia tuntemaan, mitä se on käytännössä. Miten voin löytää kaiken, mitä tarvitsen Jeesuksessa ja Jumalan yhteydessä?

Mitä jää, kun turha riisutaan

Olen viime aikoina kirjoittanut paljon asioista, jotka ovat oikeastaan epäolennaisia elämäni kannalta. Olen pohtinut täällä asioita, jotka ovat kyllä tärkeitä ja pohtimisen arvoisia, mutta todelliset elämän ja kuoleman kysymykseni ovat muualla. En halua toistaiseksi edes avata niitä täällä julkisesti.

Sen verran voin sanoa, että minusta tuntuu nyt tänään siltä, että minua ikään kuin kuoritaan pikkuhiljaa. Jumala näkee asioiden ytimeen, vaikka minä käsittelen niitä usein vain pinnallisesti. Hän tietää, mistä todella puhun, kun puhun jostain mieltäni askarruttavasta asiasta, koska hän näkee pinnan alle.

Tahdon sanoa myös teille, blogini lukijat, tämän samalla kun kirjoitan itselleni: Jumala tuntee sydämemme paremmin kuin me itsekään ja hän tietää, mikä on todellinen ongelmamme, vaikka me itse emme näe sitä. Hän voi myös selvittää ongelmamme, ne vaikeimmatkin, jotka näyttävät siltä, että ne tuhoavat meidät.

Mitä jää, kun turha riisutaan?

Joka päivä on ystävänpäivä

Ystävänpäivä oli ja meni. Unohdin kirjoittaa tänne perinteisen jokavuotisen ystävyyden ylistyksen :)

Ystävyys on suola, joka saa elämän maistumaan. Elämässä ei ole mitään niin pahan makuista, ettei se maistuisi paremmalta kun  jakaa sen ystävän kanssa.

Ystävyys on upea sinfonian,  jossa erilaiset soittimet kuulostavat kauniilta yhdessä,  vaikka soivatkin eri äärellä ja soittavat eri kohdissa.

Ystävyys on jotain äärettömän arvokasta ja sitä ei voi ostaa mistään, koska se ei ole kaupan. Ystävyys on Jumalan lahja.

Kiitos Herra ystävistä!

Ylistyskulttuurista

Kirjoitin edellisen postaukseni kommentteihin piiiiitkän vastauksen ja samalla aloin miettiä ylistysmusiikkia ja ylistyskulttuuria tarkemmin. 

Muistan ajan, jolloin nykyisenlaista ylistämisen kulttuuria ei vielä ollut. Muistanpa jopa, että joskus jossain piireissä rytmikästä musiikkia (jossa oli rummut, sähkökitara jne) ei pidetty sopivana uskoville. Ajat muuttuvat, eikä se aina ole pahasta. Siksi onkin vaikea kritisoida askelia, joita kristillinen seurakuntamusiikki on ottanut, ettei vain jarruttaisi kulttuurin kehitystä ja eteenpäin menoa. Kuitenkin tekee hyvää välillä kysyä, onko se kaikki edistystä, mitä edistyksenä pidetään.

Olin 15-vuotias, kun ensi kerran kuulin ylistymusiikkia ja ylistyslauluja ja sain maistaa toisenlaista laulamisen kulttuuria. Vuosi taisi olla 2002. Olin seurakunnassa tottunut laulamaan hengellisiä yhteislauluja ja oli myös ylistäviä lauluja, saatettiin seistä ja ehkä jopa kohottaa käsiä ylistykseen. Kuitenkin  laulamisen kulttuuri oli erilainen.  Vasta sinä kesänä kohtasin ylistyskulttuurin, jossa laulut eivät olleet pelkästään yhteislauluja, vaan aivan kuin rakkauslauluja Jumalalle. 

On vaikea selittää hengellisten laulujen laulamisen ja ylistämisen eroa, kun siinä ei periaatteessa ole juuri lainkaan eroa. Virret ja hengelliset laulut ovat sanoiltaan myös hyvin ylistäviä. 

Kulttuuriero on ehkä siinä, että vaikka ylistyslauluja lauletaan yhdessä, niin laulujen tarkoitus on, että niiden avulla jokainen voisi yksityisesti kohdata Jumalaa. Siinä tuleekin eräs asia, jota ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää ylistyskulttuurissa, nimittäin ajatus siitä, että ylistäessä on hyvä unohtaa kaikki muut ihmiset, joita ympärillä on, keskittyä Jumalaan ja laulaa hänelle. Ylistyksen ihanteena tuntuu olevan, että voidaan olla Jumalan edessä vapaasti jokainen omalla tavallamme. Suljetaan silmät, jotta on helpompi keskittyä Jumalaan. Ylistys on kuin rukousta, ja laulujen välissäkin rukoillaan. 

Pidän ylistyslauluista ja siitä vuodesta 2002 lähtien olen tottunut ylistämisen kulttuuriin ja kokenut sen omakseni. En halua väheksyä ylistysmusiikkia tai ylistyskulttuuria.

Kuitenkin viime vuosina olen todella ihmetellyt joitakin asioita karismaattisen liikkeen parissa ja samalla joutunut ihmettelemään myös liikkeen ylistyskulttuuria, joka osin tuntuu omalta, osin vieraalta. Karismaattisella liikkeellä en tarkoita perinteisiä karismaattisia kirkkokuntia, kuten helluntailaiset tai jotkin muut vapaat suunnat, vaan karismaattista liikehdintää, joka näkyy erityisesti pienissä irrallaan olevissa seurakunnissa, mutta myös luterilaisen kirkon ja kaikkien kirkkokuntien sisällä.

Olen nähnyt Youtubesta videopätkiä karimaattisen liikkeen seurakunnista jenkeistä, jotka ovat saaneet miettimään, mihin ollaan oikein menossa. Olen myös ollut ylistystilanteissa, jotka ovat saaneet minut ihmettelemään, onko tässä mitään järkeä. 

Kirjoitin edellisen postauksen kommenteissani ylistyslaulujen sanoista näin: 

"Onhan niitä ylistyslaulujakin, joissa korotetaan Jeesusta ja kerrotaan siitä, mitä hän on tehnyt tai ylistetään sitä, kuka Jumala on. Kuitenkin monesti ylistyslauluissa lauletaan siitä, mitä minä itse olen, teen ja tunnen. Tai eivät ei ne sanatkaan ehkä niin harmita, kyllähän itsestä voi laulaa (tosin se ei aina ole ylistystä Jumalalle). On monia hyviä uudempia hengellisiä ylistyslauluja, joiden rehellisistä sanoista tykkään, Suomalaiset on tehneet hyviä lauluja ja on niitä ulkomaisiakin.

Mulle ylistysmusiikin ongelma ei niinkään ole lauluissa tai musiikissa, vaan siinä, mikä rooli musiikille annetaan. Minusta tuntuu välillä, että tietyissä tilanteissa musiikin tarkoitus on juuri tuo mainitsemasi tunnelman nostattaminen jollekin "hengelliselle levelille", siis ylistysmusiikista on tehty ikään kuin jotain mystiikkaa, jonka kautta saadaan suora yhteys Jumalaan. 

Toki musiikki puhuttelee joskus syvemmältä kuin mitä sanat tavoittavat ja yhdessä laulaminen voi olla todella hieno ja hoitava kokemus, mutta siltikään siinä ei ole mitään "mystistä". Modernin karismaattisen liikkeen käsityksessä ylistysmusiikista jokin tökkii. Ehkä pelkään, että hypnotisoivalla musiikilla yritetään korvata Pyhä Henki. Ihmettelen myös sitä oletusta, että mitä kontrollittomampi meno ylistyksen aikana, sen enemmän Pyhä Henki tekee työtään. "

Näitä olen pohtinut. 

Olisi kiva kuulla blogin lukijoiden erilaisia mielipiteitä ja ajatuksia ylistysmusiikista. Voitte myös katsoa tuon edelliseen blogipostaukseen linkkaamani videon, että mitä ajatuksia herää siitä. 

Bethel -seurakunnasta ja ylistysmusiikista

Bethel-seurakunnasta tulee paljon laadukasta ja suosittua ylistysmusiikkia. En nyt ihan tarkkaan tiedä mitä kaikkea, mutta YouTubesta löytyy valtavasti  laulajia, jotka ovat tavalla tai toisella palvelleet siellä.  Olen itsekin kuunnellut ja tykännyt musiikista, vaikka itse seurakunta ja sen johtaja Bill Johnson herättävät minussa ristiriitaisia ajatuksia.

Äsken kuitenkin törmäsin youtuben kautta videoon, jossa  eräs Bethel seurakunnasta laulaa...ja hälytyskellot alkoivat soida päässäni. En tiedä mitä ajatuksia tämä video teissä herättää, eikä teidän tarvitse hyväksyä sitä, mitä minä aion sanoa.

Niin karulta kuin se kuulostaakin, minulle heräsi  kysymys, missä on Jeesus? Miksei häntä ylistetä? En halua arvostella laulajaa (hänellä on uskomattoman hienon ääni, käy ilmi muista Youtubevideoista) vaan kyseenalaistan tällaisen ylistyskulttuuria, jossa ihmismassa velloo tunteissaan. Jos tämä on Kristuksen palvomista, tai jos tämä on joku "uusi palvonnan taso", jolle meidän ylistyksemme on menossa, niin haluan pysyä siitä erossa. Mieluummin laulan vaikka ilman säestystä omalla epävireisellä äänelläni lauluja Jeesuksen verestä ja Jeesuksen sovitustyöstä ja ylistän elävää Jumalaa.  

Aloin miettiä, että mitä tekemistä tällaisella ekstaattisella ja tunteissa vellovalla "ylistyksellä" on arkipäivän kristillisyyden kanssa? Tai ylipäänsä Kristuksen seuraamisen kanssa?  Tulee mieleen jotkut teknobileet, jossa porukka on jossain höyryissä. Erona vaan, ettei näissä bileissä tarvita muuta kuin "henkeä", joka saa ihmiset menettämään itsekontrollinsa.

Jeesus kuitenkin kehoitti meitä rukoilemaan paitsi hengellä, myös ymmärryksellä. Miksi Jumala muka haluaisi meidän menettävän järkemme hänen edessään? Ihmismielellä leikkiminen on vaarallista ja kun tulvaportit aukaistaan, mitä sitten?

Uskoon kuuluvat toki hetket, jolloin voi kokea niin suurta iloa ja rakkautta, että kaikki muu menettää merkityksensä. Silti minusta tuossa videolla oli pikemminkin sitä, mitä ihmismieli ja sydän saa aikaan, kun se päästetään valloilleen..voimakasta tunnetta ja miltei hypnoottisuutta. 

Raamattu kehoittaa meitä ylistämään Jumalaa soittaen ja laulaen ja rumpua yms. lyöden. Siis ylistys on erittäin raamatullista, mutta ei ole ylistystä ilman Jeesusta ja hänen ristinkuolemaansa, ilman elävää Jumalaa, jota palvoa. 

Ylistysmusiikkia voi toki olla hyvin erityylistä ja ylistää voidaan erilaisilla soittimilla. En usko, että urut, piano tai kitara olisivat jotenkin pyhempiä soittimia. Siihenkään en usko, että vuosituhansia vanhat virret olisivat hengellisempiä, kuin 2000-luvulla syntyneet laulut, tai toisin päin. Viime vuosina on tullut paljon uusia hyviä ja Jumalasta kertovia ja häntä ylistäviä lauluja. 

Kuitenkin minua hieman pelottaa, mihin nykyinen ylistyskulttuuri on menossa, jos seuraamme jenkkien jalanjäljissä?

Löysin vielä suomennetun kirjoituksen Bethel-seurakunnasta, jossa "ex-äärikarismaatikko" Andrew Strom varoittaa kristittyjä Bethel-seurakunnasta ja sen johtajasta Bill Johnsonista. Se löytyy tämän linkin takaa

Jumala sotii puolestani

Raamatussa Jumalalla on monia nimiä, joista yksi on Herra Sebaot, sotajoukkojen Jumala. Sillä ei tarkoiteta sitä, että Jumalamme olisi joku verenhimoinen sotaa rakastava Jumala, vaan sitä, että Herra on pyhä Jumala, läpikotaisin oikeudenmukainen ja hyvä ja hän on taivaallisten sotajoukkojen komentaja

Kun israelilaiset olivat paenneet Egyptistä ja tulleet punaiselle merelle, he huomasivat, että Faraon joukot olivat lähteneet ajamaan heitä takaa. He kauhistuivat ja syyttivät Moosesta. Pakoon ei päässyt ja taistelu oli mahdoton. 2. Mooseksen kirjassa luvussa 14 kerrotaan, mitä sitten tapahtui. Yksi jae nousi erityisesti mieleeni:

Herra sotii teidän puolestanne, olkaa te hiljaa.2. Mooseksen kirja 14:14

Kun minusta tuntuu, että olen mahdottomassa tilanteessa, josta ei näytä olevan mitään ulospääsyä, voin muistaa, että Jumalani on Herra Sebaot. Voin huutaa häntä avuksi ja hän "sotii" puolestani ja halkaisee vaikka punaisen meren edestäni, jos niin tarvitsee. On turvallista tietää, että puolellani on Jumala, Herra Sebaot, joka rakastaa minua. Hän meni rakkaudessaan niin pitkälle, että antoi oman Poikansa kuolemaan minun syntieni sovitukseksi.

Ristillä Jeesus lunasti meidät vihollisen vallasta, maksoi hengellään lunnaat meistä jokaisesta,  Hän osti kuolemallaan ja verensä vuodattamalla meille vapauden kuoleman vallasta ja hänessä meillä on kaikki, mitä elämässä tarvitsemme. Meidän ei tarvitse taistella itsellemme vapautta synnistä, sillä Jeesus on jo taistellut sen taistelun. Me voimme vain ottaa sen vastaan tai kieltää sen sovituksen, jota meille tarjotaan.

"Hengellinen sodankäynti" on aihe, mitä vierastan, jos sillä tarkoitetaan sitä, että meidän itse pitäisi kovasti rukoilla ja paastota ja ajaa ulos sielunvihollisen (saatanan) voimia rukouksella ja huutamisella.

Sen sijaan Jeesus itse rukoilee alati Isää meidän puolestamme ja Hän "sotii" meidän puolestamme. Vaikka elämä tuntuu välillä taistelulta, me saamme levätä Jeesuksen sovitustyön ja armon varassa. Se on täytetty! Kuten tuossa Raamatunpaikassa oli, niin me saamme olla hiljaa ja Jumala taistelee.

Minua lohduttaa se, että  tunnen elävän Jumalan ja Hän on Pyhä Jumala, Herra Sebaot, sotajoukkojen Jumala, Jumala, joka herättää pelkoa ja kunnioitusta. Ei siinä mielessä pelkoa, miten pelko yleensä mielletään peloksi jostain pahasta. Ei, vaan Jumalanpelko on pikemminkin pelkoa, joka syntyy kun kohtaa jonkun niin äärettömän hyvän, pelkoa ja kunnioitusta.

On ihanaa, että Jumala ei ole "mamis", - tai kuten aikaisemmassa kirjoituksessani kirjoitin, Jumalan rakkaus ei ole "naisten lässytystä". Hän on kiivas Jumala, joka rakastaa lapsiaan niin paljon, että taistelee meidän puolestamme.

Raamatussa  2. Kuninkaiden kirjassa kerrotaan, kuinka Syyrialaiset lähettivät sotilaita vangitsemaan profeetta Elisaa ja profeetan palvelija näki suuren sotajoukon ja kauhistui:

Kun Jumalan miehen palvelija aamulla nousi ja meni ulos, kaupungin ympärillä oli kaikkialla sotilaita, hevosia ja vaunuja. Palvelija sanoi Elisalle: "Voi, herrani! Mitä me nyt teemme?""Älä pelkää", Elisa vastasi, "meillä on puolellamme enemmän väkeä kuin heillä." Hän rukoili Herraa ja sanoi: "Herra, avaa hänen silmänsä, jotta hän näkisi." Herra avasi palvelijan silmät, ja hän näki, että vuori Elisan ympärillä oli tulisia hevosia ja vaunuja täynnään. 2. Kun 6:16-17